Kuka pelkää pimeää?

Kuva Helena Soranta

 Play. Musiikki alkaa virrata huoneeseen, täyttäen tilan. Sen voima ja intensiivisyys nostaa mieleeni värejä, kuvia ja tunnetiloja. Se pakahduttaa. Minun tehtäväni alkaa siitä, kun musiikki loppuu. Kuuntelen melodian yhä uudelleen ja piirrän soljuvan melodian vivahteisiin tunnetiloja sisimmästäni. Hiljalleen paperille alkaa muodostua sanat.Mitä tämä kaikki on? Se on Cuulas. Rakkaat ystävät, musiikki, hetket. Se tunne, kun voi heittää ystävän kanssa yläfemman ihanan sointuvaihdoksen löytyessä. Se kun he laulavat tuoretta kappaletta ensimmäistä kertaa ja lopulta katsomme toisiamme kyyneleet silmissä ja räjähdämme nauramaan. Herkkikset :D Se, kun uusi levy tulee painosta ja olemme, kuin lapset jouluaattona <3 Se, kun erimielisyyksien jälkeen voimme halata ja todeta, että olette niin rakkaita. Huikeita naisia. Huikeita ystäviä. Lahjakkaita. Mikä etuoikeus on olla yksi kolmesta Cuulaksen jäsenestä. Olen niin kiitollinen. Tärkein asia minulle Cuulaksessa on se, että jätämme jäljen. Vaikka joskus täältä lähdemmekin, musiikki jää. Se vaikuttaa, herättää yhä tunteita. Meidän jälkeemmekin.Se elää. Ihanaa on myös se, että tämä on uuden luomista. Kokoajan. Tulee uusi kappale. Uusi inspiraatio. Uudet kyyneleet. Uusi ilo. Uusi laulu. Luomme sen, otamme sitä kädestä, saatamme ovelle ja lähetämme maailmalle. Ja se vilkuttaa tuhat kertaa takaisin <3

Pistän nenäni ulos. Syysmyrsky tanssittaa holtittomasti pihanurmella kullankeltaisia vaahteranlehtiä. Suuri, tumma kuusi Willa harmajan nurkalla ei ärhäkälle puhurille kumartele, vaan seisoo ylväänä pakoillaan. Lintuaurat ovat lentäneet yli suomen taivaan ja maaäidin aamuhuokaukset kohmettuvat pian pakkasen kosketuksen alla. Vetäydyn sisätiloihin ja lämpö kehrää kyljessäni. On aika avata mystiikan tumma, nahkakantinen kirja, jonka pinnalla haalistuneet kirjaimet kuiskaillen pyytävät sormia tarttumaan muistojen sivuihin..

Pieni rintamamiestalomme on paikka, jossa koen oloni kotoisaksi ja turvalliseksi erinäisistä oudoista tapahtumista huolimatta. Hiljattain tuvassa touhutessani koin asian, jollaiseen en ollut meillä koskaan aiemmin törmännyt. Talon päädyssä sijaitsee kodinhoitohuone, joka on ennen  toiminut pannuhuoneena. Remontin yhteydessä lattiamaton alle jätettiin levyt, jotka narisevat kotoisasti kulkijan jalan alla.Olin jälleen kerran itsekseni kotona ja kesken askareideni havahduin siihen, että kodinhoitohuoneessa liikkui joku. Lattia narisi aivan selvästi askelten painon alla. Tunne oli hämmentävä, koska talossamme ei tosiaan lisäkseni ollut ketään muita . Menin katsomaan. Kodinhoitohuone oli tyhjä ja rauhallinen. Kuka kumma siellä oli kävellyt? Kuulin askeleet todella selvästi. Usein saunaan mennessäni minulla on tunne, että kodinhoitohuoneen perältä minua tuijotetaan erittäin pistävästi. Saan voimakkaan tunteen naispuolisesta hengestä, joka seuraa tyytymättömänä toimiani. Vielä en ole kysynyt, mitä asiaa hänellä on. Ei ole ollut kummemmin häiriöksi.Jossain vaiheessa varmastikin tämän teen ja laitan hänet eteenpäin. Itse koen, että minun asiani ei ole henkimaailmaan ottaa yhteyttä, jos he eivät tule iholleni sitä pyytämään. Sellaiset henget tulevat yleensä luokseni ja tunnen heidät ihollani todella selvästi. Silloin yleensä kysyn, mitä asiaa ja laitan heidät eteenpäin valoon. Henget voivat jäädä ns. "jumiin" ja jäävät siksi pyörimään tänne. Voi olla,ettei joku ymmärrä olevansa kuollut, jollakin voi olla niin kesken jääneitä asioita, sekä on myös siunaamattomia vainajahenkiä.Tai aivan yksinkertaisesti joku läheisemme tai sukulaisemme on tullut meitä tervehtimään. Monenlaisista syistä heitä on ympärillämme. :)

On aika hiippailla kodinhoitohuoneeseen laittamaan pyykkiä. Uskon, että minulla on seuraa, mutta jospa seuralaiseni myhäilisikin tällä kertaa tyytyväisenä, kun saan pyykit kaappiin :D

Ensi kerralla puhun vähän kanavista ja kodin puhdistamisesta. Siivousta on monenlaista ;)

Sulje silmät ja kuuntele. Hiljaisuus puhuu usein enemmän, tuhat sanaa <3

Willa harmajan emäntä

Kuva Helena Soranta

Huokauksia hämärässä...

Kuva Helena Soranta

 On aamu. Aurinko on piiloutunut syysharmaan pilviverhon taakse, kuin luovuttaneena. Jo aamulla kynttilöitä sytyttäessäni tajuan, taistelu pimeää vastaan on alkanut.

Nostan syliini ystäväni tekemän kauniin sulkavihon, johon alan koota vapaita rivejä mieleni sopukoista. Kirjoittaminen tuo minulle rauhaa ja mielihyvää. Se on kuin mieleni toinen koti, jonne voin livahtaa kesken päivän, kun tuntuu, etten saa otetta hetkestä ja kaipaan paikkaa, jossa voin levittää sydämeni kartan kolhiintuneelle pöydälle ja etsiä jännittävimpiä reittejä kynäni kulkea. En tajunnut, minkä lahjan äiti antoi minulle, kun sanoi, että kirjoita runoja. Tokaisin, ettei minua pätkääkään einoleinot kiinnosta, vaan mielenkiinnon kohteeni ovat jossain ihan muualla, kuin pölyisissä kirjoissa ja runouden mitäänsanomattomalla saralla. Kuinka väärässä olinkaan. Kaikesta. Muistan suhteellisen hyvin hetken, kun istuin sänkyni päällä kotitalomme vinttikamarissa ja vähän hämmentyneenäkin nostin syliini ruusuvihon, jonka olin äidiltäni saanut. Ne haparoivat ensimmäiset rivit ja se hetki, kun tajusin kirjoittaneeni ensimmäisen runoni. Sitä en aavistanut, että tuo tie imaisisi minut mukaansa ja että kuluttaisin lukemattomia mustekyniä loppuun ja pöytälaatikkoni tulisivat pursuilemaan vihkoja, joihin sydämen palolla vuodattaisin elämäni ilot ja surut. Tänä päivänä sen tiedän ja jälleen kerran olen tilanteessa, että minun on vain yksinkertaisesti todettava; Äidit ovat useimmiten oikeassa. That´s it.

Onko muita ihmisiä, jotka näkevät syksyssä muutakin, kuin ärsyttävät vesisateet ja katuihin ikävästi liiskaantuneet, märät lehdet? Uskon, että on. Minulle syksy on sananakin jo lämpimiä värejä hehkuva aika. Se tuo mieleeni oranssit villasukat, takkatulen räiskeen, nuotion hehkussa lämpenevät kasvot, teekupin ja ruudullisen viltin. Ja loputtoman määrän ihanaa, kaikkialle hiipivää mystiikkaa. Olen varmaan vähän tärähtänyt, mutta olen sitä erittäin mielelläni. Jos jotakin olen tässä elämässä oppinut, niin sen, että ole oma itsesi. On hukkaanheitettyä aikaa tuhlata elämänsä päiviä sellaisten ihmisten miellyttämiseen, joille et kelpaa, vaikka kuinka yrittäisit. Olen elänyt senkin ajan, mutta nyt olen siitä vapaa. Voin olla oma itseni ja hymyillä peilikuvalleni, joka on aitoa minua. Näin se on, että karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Kun yhteen suuntaan kumarrat niin toiseen suuntaan pyllistät :D Ei siitä mihinkään pääse. Ollaan jokainen juuri sitä, mitä me sisimmässämme olemme <3 Se on rikkautta, ettemme ole samanlaisia! Miten paljon voimmekaan silloin oppia toisiltamme <3

Eräänä päivänä Willa harmajan pirtissä sain taas kokea, että en liiku talossa yksin. Touhujeni lomassa havahduin yhtäkkiä siihen, että kuulen jotain, mikä ei kuulu tavanomaisten talon äänien joukkoon. Pysähdyin. Kuuntelin. Kyllä. Lastenhuoneesta se kuului, taas kerran. Raskas hengitys. Niinkuin joku mies nukkuisi sikeää unta raskaasti hengittäen ja hengitys kuulosti siltä, niinkuin nenä olisi tukossa. Kuuntelin äimistyneenä. Paikallistin äänen kuuluvan kerrossängyn alapediltä. Samasta paikasta, jossa olen kuullut myös aiemmin selvää kuorsausta, jonka myös vanhin tyttäreni on kuullut. Silloin hän tulikin luokseni ihmeissään kysymään, miksi heidän huoneessaan kuuluu miehen kuorsausta, vaikkei isi ole edes kotona..Koitappa siinä sitten lapselle muotoilla asiaa. Huh! Tuo kulkija, kuka hän ikinä onkaan, vaikuttaa kuitenkin leppoisalta mieshenkilöltä. Hengityksen kuullessani kävin sulkemassa lastenhuoneen oven. En tiedä, miksi, mutta tuo pää talossamme aiheuttaa minulle välillä kylmiä väreitä, enkä hirveän mielelläni mene sinne varsinkaan iltamyöhällä. Olen siunannut huoneen useaan kertaan, mutta henkimaailma kulkee, niinkuin mekin täällä ja mukanamme saattaa tulla muualta kulkijoita. Säännöllinen puhdistaminen olisikin hyvä juttu.

Vuosien varrella olen huomannut, että pystyn aistimaan eri rakennuksissa olevia energioita ja paikantamaan, missä kohtaa rakennusta energiat ovat voimakkaimmillaan ja minkä tyyppistä energiaa talossa on. Usein olenkin törmännyt kysymykseen, onko meidän talossa jotain? Yleisimmin vastaus on talosta riippumatta kyllä. Henkiä on paljon ja kaikkialla. On vain eri asia, minkä tyyppisiä nämä henget ovat. Joskus aistii jonkin paikan olevan tavallista "puhtaampi". Yleensä sellaisessa paikassa asuu henkilö/henkilöitä, joka/jotka puhdistavat rakennusta <3 Itse puhdistan säännöllisen epäsäännöllisesti taloamme. Riippuu, kuinka raskaina täällä vallitsevat energiat koen. Puhun näistä asioista tulevaisuudessa vähän lisää.

Minä odotan taas illan piteneviä varjoja ja sitä, kun glögit tulevat kauppoihin. Onko ihanampaa, kuin syystuulen huokaillessa raskaasti pimeässä illassa, käpertyä pirtissä lämpimään vilttiin ja juoda kuumaa, makean mausteista glögiä ja nauttia hetkestä.

Tehdään mekin niin, varastetaan illasta itsellemme se pieni hetki, käperrytään sohvan nurkkaan ja kuunnellaan hiljaisen talon ääniä <3
Pauliina

Kuva Helena Soranta

Liikkuuko täällä joku?

Kuva Helena Soranta

 Avaan silmäni uuteen päivään ja ensimmäinen, mitä näen, on ylläni roikkuvan tunnelmavalon hetkellinen sammuminen. No nää on näitä taas, ajattelen ja suunnistan tukka sekaisin kohti kutsuvaa kahvin tuoksua. Mieheni aamuterveiset minulle <3 Tupa on hiljainen, seuranani vain harmaaraidallinen Sulo kissa, joka hyrrää jaloissani. Aamuja on yleisimmin minulla kahdenlaisia, niitä, jolloin haluaisi vaan vetää peiton korviin ja jatkaa unta, sekä sellaisia, että olo on verkkainen, kotoisa ja unisen uteliaana sanon aamulle käsipäivää. Tämä aamu kuuluu jälkimmäisiin. Hyvä niin.

Viimeksi mainitsin, että tällä kerralla puhun hieman siitä, mitä asioita on hyvä muistaa, kun ollaan tekemisissä henkimaailman kanssa.
 Maadoitu. Suojaudu. Puhdistaudu.
Siinä on kolme tärkeää asiaa, mitkä tahtovat aivan liian usein itselläni ainakin unohtua. Tässä on mielestäni yksi hyvä linkki aiheeseen
http://www.valonpolku.com/suojaus-ja-puhdistautuminen/
Itse huomaan vaistonvaraisesti maadoittuvani, kun kosketan luonnon materiaaleja, kävelen paljain jaloin, menen metsään, nojaan puuhun. Keho antaa viestejä, jotka ovat parhaaksemme.Täytyy vain pysähtyä ja kuunnella. Maadoittumisen ei tarvitse olla jalat ristissä istumista, vaan hyvä tapa maadoittua on esimerkiksi puutarhatyöt ja marjametsä.

Puhdistautuminen on myös tärkeää oman hyvinvoinnin kannalta. Energiakenttäämme tarttuu ympäriltämme monenlaisia, raskaita ja negatiivisiakin energioita ja alempia värähtelyitä. Elementit ovat hyviä apuja puhdistautimisessa. Vesi on hyvä, puhdistava elementti. Senkään ei tarvitse olla sen kummallisempi asia, kuin suihkussa käydessä visualisointi, miten nämä raskaat energiat valuvat pesuveden mukana viemäristä alas :)

Suojautuminen on tärkeää tehdä puhdistautumisen jälkeen. Ympärillämme on paljon ihmisiä ja itse puhunkin usein energiasyöpöistä, kun oikein on uupunut jonkun ihmisen kohtaamisesta. Yksinkertaisinta on ehkä pyytää aamulla Pyhän Hengen suojausta. Linkissä on myös lisää aiheesta.

Me kaikki koostumme energiasta ja meistä jää energiajälki. Olemme alttiita energoiden vaikutuksille. Siksi näistä asioista mainitsen :) Tiedoissa saattaa olla puutteita, mutta pyrin kirjoittamaan tänne vain ja ainoastaan sitä, mistä olen täysin varma.

Jotkut voivat ajatella asioista eri tavalla. Ei se mitään. Jokaisella on oma, vapaa tahto. :) Minä ajattelen asioista näin.

Palaan ajassa hiukan taaksepäin erääseen kesään jonkin aikaa sitten. Mieheni oli lähdössä lasten kanssa mummolaan, että saan levähtää. Olin pitkälläni makuuhuoneen sängyllä, kun yhtäkkiä sängyn vierssä olevat lastenvaunut ampaisivat itsestään liikkeelle! En ollut koskaan nähnyt vastaavaa ja rynnin salamana ottamaan lastenvaunut kiinni, ennenkuin ne osuivat seinään. Silloin pelästyin oikeasti ja juoksin mieheni luo ja änkytin lähteväni mukaan mummolaan. Siinä puimme matkalla tapahtunutta, eikä mitään järkevää selitystä löytynyt. Sen jälkeen olen pitänyt vaunuissa yleensä jarrun päällä, kun olen ollut yksin kotona :D

Toinen tapahtuma, joka tuntuu tänä päivänäki todella omituiselta tapahtui tässä hiljattain. Olin talomme olohuoneessa, kun lastenhuoneeseen katsoessani kohtalaisen painava nukke lensi lelukorista keskelle lattiaa. En säikähtänyt, olin niin puulla päähän lyöty. Piti oikein käydä katsomassa nukkea läheltä.Siinä se tollotti minua, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunsin itseni tyhmäksi, mutta suljin lastenhuoneen oven perässäni..Asiaan voi vain todeta laulun sanoin "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa"...

Mitä ajatuksia kirjoitukseni herätti sinussa, lukija? Minulle saa laittaa yv:tä tai soittaa tai kommentoida näihin postauksiin :)

Kirjoittamisen saralla on ollut aika lastenlaulu painotteista viimeaikoina. Ikävöin raameista vapaita rivejä, vaikka lapset ovatkin aivan kertakaikkisen ihania ja inspiroivia, sekä projekti lastenlaulujen parissa on ollut todella valaiseva ja uusikin kokemus <3 Kynäni kuitenkin huokaa kaipaustaan elämän kivuista kertoville riveille. Se haluaa tanssia varjojen terävässä tummassa ja leijua onnen hauraan valon pinnalla. Kaipaan kirjoittamisen kahlitsematonta vapautta. Sitä, että sydän piirtää tunteiden karttaa paperille, sitä, kun melodia kouraisee syvältä ja tuntuu, että on kunnia saada piirtää sille sanojen kasvot.

Aamun valo polvillensa
nousee hiljaa metsän taas
kuusten kyyneleinen kansa
pisaroita oksillaan

aamu niin kuin pieni lapsi
puhtoinen on puvussaan
kulkee kesä kauemmaksi
usva näin käy kertomaan

syksyn laulu saattajalleen
kaihoisa ja alaston
kuuli kesän viimesäteet
kuiskeen, lähdettävä on

kylmän hallan käsivarret
aallon keinun kohmettaa
kaisla kauniit riite varret
syksyn sormiin ojentaa

kuulet alla askeleiden
itkun sateen särkyvän
puki ylle pisaroiden
kylmä puvun pettävän

kulkee syksy koruinensa
talven eteen hiljalleen
talvi huurre hiuksillensa
laskee lumiseppeleen

Erästä osuvaa lausetta lainaten;
Tärkeintä ei ole se, että tekee sitä mitä pitää
vaan pitää siitä, mitä tekee...Mikä TOTUUS! Ah!

Pauliina

Kuva Helena Soranta

Sähköä ilmassa..

Kuva Helena Soranta

 Pirtsakkaa syksyistä huomenta täältä Willa harmajan pirtistä! :)
Aavistuksen utuinen ja kaunis aamu aukeni katsojalle Willa harmajan ikkunasta. Voin aistia kirpeässä aamuilman tuoksussa lähestyvän talven.

 Olen aina elänyt näissä asioissa vähän edellä, loppukesästä ilmassa haistan syksyn, lopputalvessa haistan ovea raottavan kevään, eikä tuleva talvikaan petä, vaan sen tuntu leijuu sakeana lupauksena ilmassa, kun astun portaille höyryävä kahvikuppi kädessäni. Oi miten rikasta onkaan tämä pohjolan vuodenaikojen kirjo! Ei ikuista kuumuutta, eikä ikuista kylmyyttä. On vaihtuvat värit kevään hennoista sävyistä kesän syvän vehreään, joka taipuu luonnon sävy iloitteluun ja puut räjähtävät värien paloon, jonka moninaisuutta ihmiset saapuvat kaukaakin kummastelemaan. Kunnes on aika ja puut pudottavat korunsa, seisoen alastomana tumman pohjoisen taivaan alla valmistautuen oksat ojennettuina vastaanottamaan valkoista huntua käsivarsilleen. Tätä tummaa kautta halkoo taivaalla loimottavien revonlieskojen hiljainen, taianomainen tanssi..Kimaltavat hanget kruunaavat kaiken. Oma suosikkini sysitalvessa on kuutamoöiden hiljaisena lipuva kelmeä valo, joka saa pohjolan hanget hohtamaan aavemaisen sinisenä tykkylumisten puiden luodessa varjoja öisen kimalluksen ylle..Oi, suomen luonto on ihmeellisen kaunis!

Syksy on tuonut mukanaan muutakin kuin kellastuvat lehdet ja pimeät illat. Taannoin tässä kaverilleni ääneen ihmettelin, että kuinkahan ei kohdalleni ole sattunut mitään sähköilmiöitä, vaikka paljon monenlaista olen kokenut ja aistinut ympärilläni tapahtuvan. Henkimaailmalle sähkö on usein helpompi kanava, jonka kautta pystyvät kertovat läsnäolostaan. Meninkin sanomaan..Sen jälkeen on alkanut silläkin saralla tapahtumaan. Olin suihkussa eräänä päivänä, kun yhtäkkiä pesuhuoneemme valo aloitti melkoisen häiriökäyttäytymisen..valot välkkyivät ja minä katsoin monttu auki. Olohuoneessa ollessani keskellä kirkasta päivää toistui vastaava ilmiö. Pesuhuoneessa myös kerran sen jälkeen. Yhden kerran kirkossa pääni päällä oleva lamppu väreili ja meinasi pukata hymyilyttämään :D Huvittavinta kaikessa on, että kaksi kertaa on sattunut niin, että kun olen ollut ystävieni luona ja kahvipöydän ääressä on tullut puheeksi nämä ilmiöt, heidän molempien kotona noilla kerroilla keittiönpöydän yläpuolella oleva lamppu on välähtänyt..Ikäänkuin minulle sanottaisiin, että tässä ollaan, kun kaipasit :D Aika huumorintajuista väkeä! Sähköilmiöistä minulla on ennen näitä yksi ainoa kokemus, kun ajelin eräänä syksynä autolla ja kesken kaiken tasaisella tiellä auton mankkassa oleva cd lähtee yhtäkkiä itsestään soimaan, mankka ei siis ollut päällä. Joku halusi kuunnella ilmeisesti musiikkia :D

Minulle on hyvin vahvasti tuotu nyt monta kertaa asiaa, että on paljon ihmisiä, jotka ovat ikäänkuin uuden kynnyksellä näissä asioissa. On kokemuksia, aistimuksia ja monenlaisia asioita. Paljon on ihmisiä, jotka ovat käsijarru päällä, koska pelottaa, mitä nurkan takaa löytyy, jos vaihdan vapaalle ja otan avoimena vastaan. Haluaisin niin näille ihmisille sanoa, että ei tarvitse pelätä. Jokaiselle asialle on aikansa ja paikkansa. Henkimaailma ei lähesty, mikäli et anna siihen lupaa ja jos koet jotain, ei sinulle anneta sellaista, mitä et kestä. Tunnen tarvetta tuoda esille myös sellaisen asian, että henkimaailma ei ole useinkaan se synkkä ja paha tai tabu. Siellä on paljon valoa ja rakkautta ja hyvää. On erittäin tärkeää suhtautua tietyllä kunnioituksella näihin asioihin, eikä näiden asioiden kanssa pidä IKINÄ lähteä leikkimään, mutta itse ajattelen, että valon puolella kun pysyttelee, ei meillä ole mitään hätää. Ensi kerralla kirjoitan hieman asioista, jotka olisi tärkeää muistaa, kun näiden asioiden kanssa ollaan tekemisissä. Minulle saa edelleenkin laittaa yksityisviestiä tai soittaa. :) Olen itsekin ihan oppilaana tällä polulla. Joskus kuitenkin on helpompi kulkea, kun on joku, jonka kanssa jakaa asioita. Näiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin :)

Uusia, mielenkiintoisia ovia on aukeamassa omalla polullani. Aika näyttää, mitä tuleman pitää.
Mieli avoimena uutta kohti, unohtamatta elämän tärkeimpiä asioita..

Avataan ovia, kurkistetaan niistä, ihastellaan, kuinka valo lankeaa lattialle <3

Syysterveisin Pauliina

Kuva Helena Soranta

Joka ilta kun lamppu sammuu...

kuva Mira Haukipuro

 Hetki on taas vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran kirjoittelin teille Willa harmajan kuulumisia :)
Nyt on taas rauhallista meidän tuvassa ja minä nappasin koneen syliin ja rupesin naputtelemaan teille uutta postausta. Olen ollut tosi iloinen, kun olen huomannut blogini kävijä määrän! :O Ihana huomata, että luette kirjoituksiani, nöyrä kiitos teille <3

Oikein harmitti, kun huomasin, ettei minulla ollut kuvaa minun eräästä todella rakkaasta huonekalusta, josta ajattelin muutaman rivin teille kirjoittaa. Puhun siis Willa harmajan pirtin jykevästä 209 vuotiaasta arkku kaunottaresta. Laitan kuvan myöhemmin jonkin toisen postaukseni yhteyteen. Tuo arkku valloitti minun kuluneelle kauneudelle sykkivän sydämeni samantien kun näin sen kirpputorilla. Puoli vuotta haaveilin tuota arkkua meidän pirttiin. Jotenkin vain tiesin, että se on meidän <3 Hinta oli korkea, mutta puolen vuoden odottaminen kannatti.Saimme arkun suhteellisen edullisesti lopulta ostettua ja tuo vanha kaunotar sai uuden kodin Willa harmajan suojista <3 Arkku on todella massiivinen. Se on tehty erittäin leveästä puusta ja "rouvan" iästä kertoo käsin taotut kauniit, jyhkeät rautahelat. Arkussa on myös suuri avain kyljessä joka lonksahtaa ihanasti avattaessa :D Kylkeen on maalattu koristekuviota ja kunnioitusta herättävä vuosiluku 1807..Ikää arkulta siis löytyy todellakin kolmatta sataa vuotta. Sen verran arkun historiasta tiedän, että se on alunperin ollut suuren ruotsalaisen maalaistalon arkkuna. Epäselvää on, mihin tarkoitukseen sitä on käytetty. Matka-arkuksi tuo on erittäin suuri, vaikka helat kyljessä roikkuvatkin. Voihan olla, että siellä on säilytetty arvotavaraa tai kapioita? Mene tiedä..

Tänään päätin hypätä hieman ajassa eteenpäin ja kertoa teille hiljattain tapahtuneesta asiasta, joka sai minut kovin mietteliääksi.Nyt syksyllä olin eräänä päivänä taas yksin kotosalla. Olin meidän pienemmässä, olohuoneen vieressä sijaitsevassa kamarissamme sängyllä makoilemassa ja minulla oli tietokone sylissäni. Paikalta näkee hyvin myös olohuoneeseen. Kesken koneella olon huomasin sivusilmällä ihan yhtäkkiä, että oviaukossa seisoo joku..Säikähdin ja käänsin katseeni ovelle. Ei ketään. Vain hiljaisesti raksuttava kello ja kummallinen tunne. Hymähdin mielessäni itselleni ja jatkoin kesken jäänyttä selailuani. Meni vain hetki ja taas! Tumma hahmo ilmestyi oviaukkoon ja liikahti. Salamana käänsin päätäni ja hahmo oli poissa. Minulle riitti. Hyppäsin autoon ja suuntasin ystäväni luo päiväkahville. En kyennyt silloin vastaanottamaan enempää. Ymmärsin kuitenkin, että myös näköaistini on herkistymässä henkimaailmaa aistimaan. En pelkää. Joskus kyllä pelästyn kovastikin, mutta se menee ohi nopeasti ja jatkuvassa pelossa minun ei tarvitse elää. Uskon, että näitä asioita avataan pikkuhiljaa. Paljon se kuitenkin herättää kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta. Kuka oli tuo hahmo olohuoneessamme? Mitä asiaa hänellä mahtoi olla? Verho mieleni ja näiden kysymysten välillä ei liikahda. Ei ainakaan vielä.

On sattunut paljon. Ja uskon, että paljon tulee vielä tapahtumaan. Haluan elää mieli avoimena ja nauttia elämästä. Paljon on kiitollisuuden aiheita, kun niitä alkaa miettimään.

 Kirjoittamisen saralla on ollut hetken hiljaisempaa. Päätän tänään tarttua kynään, tuhon rakkaaseen ystävään ja antaa mielen tyhjentyä, kuunnella ajan ikuista laulua ja antaa kynän työskennellä tuon ikiaikaisen melodian tahtiin. Hiljaisuus puhuu niin paljon. Kun vain pysähtyy ja kuuntelee. Tässä muutama rivi muistojen laatikoista teille <3

Wanhanajan kylä

Piilukirveet olallaan
kolme miestä metsään käy
peltoja ei sumun läpi näy

Aamu anivarhainen
herättelee kylän sen
karjakotkin työhön ennättäy

Sepän pajan ahjo tuo
hehkun hirsiseiniin luo
kalke kaikuu aamuun hiljaiseen

Vasara on kädessään
nahkaliivi vyötäillään
rauta hehkuva taas muodon saa

Tuvan pienen harmajan
haahlaan keittoastian
piisin viereen nainen ripustaa

Kaski hiljaa höyryää
lehmisavu leviää
tuoksu sen tuo kylään elämää

Korvo saavi nurkassaan
sieltä kahviveden saa
pikkupoika pannuun kurkottaa

Pärekatot tupien
vanha mies tuo raihnainen
piippu suussaan verkkaan tarkastaa

Ämmänlänget harteillaan
vettä torppaan kuljettaa
virsut vanhat aikaa kumartaa

Laiho taipuu pellollaan
vasten hakaa harmajaa
varstat hiljaa työtään odottaa


Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä päättää. Sytytellään tupa täyteen kynttilöitä, kun hämärä laskeutuu, sammutetaan valot ja toivotetaan tunnelma tervetulleeksi...

kuva Mira Haukipuro

Pauliina

Kutsumaton vieras..

 Syksyinen tervehdys teille, blogini lukijat!
Viikonloppu reissun jälkeen on palattu sorvin ääreen ja on mukava, kotoinen fiilis. :)

kuva Mira Haukipuro

Latasin tähän pari kuvaa, joissa näkyy mieheni kädenjälkeä sisustuksessa. Ylemmässä kuvassa on "akkojen aitan" laarihirsistä nikkaroitu puuhyllykkö, jonka sain mieheltäni syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten. Hylly on ihan minun näköinen, kirveellä veistetty ja rouhea. Minä en tiedä, mikä tuossa siloittelemattomassa tyylissä minuun vetoaa, mutta tuo ajan patina on yksi kauneimmista asioista sisustuksessa <3 Kynttilänjalat sain ystävältäni joululahjaksi <3 Ne ovat peräisin visualisti/sisustaja KatjaKoon ihanista valikoimista, suosittelen, että käyt kurkkaamassa  http://katjakoo.fi/  :) Aivan ihania juttuja <3

Alapuolella oleva kuva on yksi minulle rakkaimmista sisustusjutuista kotonamme. Kuvassa on vanhin tyttäreni Usva ja kuvan on ottanut Helena Soranta, kiitos vielä Helena :) Mieheni nikkaroi kehykset kuvalle vanhan riihemme laudoista, uusi virka ajan harmaannuttamille kaunottarille, jotka taipuvat moneksi.
Sisustustarroja ja tekstejä löytyy nykyään pilvin pimein, eikä yksikään niistä ole tuntunut vetoavan minuun, saatikka tekevän minkäänlaista vaikutusta..ei ennenkuin törmäsin kuvassa näkyvään tekstiin "Täällä vartioivat enkelit". Tuo lause kolahti minuun välittömästi ja teetin siitä itselleni sopivan tarran taulun yläpuolelle. Enkelit ovat tärkeitä minulle ja lauseessa on jotain taianomaisen kaunista ja turvallista..<3

Willa harmaja valmistautuu syksyn selän hiljaiseen taittumiseen ja iltojen pimetessä, tuulen vinkuessa nurkissa, aistit herkistyvät varjojen pitenemisen tahtiin. Takkatulen ääressä illalla lapsille kirjaa lukiessani saatan aistia energia väreilyä kasvoillani, tai illalla nukkumaan ruvetessani saatan tuntea jonkin koskettavan kättäni. Yksin kotona ollessani olen jo tottunut jollain tapaa siihen, että saatan kuulla tai tuntea jotain, mitä ei silmin voi nähdä. Uskon, että meillä jokaisella on kyky aistia näitä asioita, mutta tuo aisti on vain nykyajan muihin aisteihin raskaasti nojaavassa yhteiskunnassamme surkastunut, kuin käyttämätön lihas. Lapset ovatkin usein herkkiä tällaisia asioita aistimaan, mutta harmillisesti tuo aisti iän myötä useimmilla heikkenee käytön puutteessa ja muun informaation lisääntyessä.

Palaan mielessäni muutamia vuosia sitten sattuneeseen ilmiöön, joka piinasi minua jonkin aikaa kodissamme
Nukuimme silloin mieheni kanssa nykyisessä lastenhuoneessa, yhdessä talomme aktiivisimmista huoneista. Aistien herkistyminen oli vasta hiljalleen avautumassa minulle, kun iltaisin aloin tuntea poskeani kosketettavan. Ihmettelin tätä jokailtaista tuntemusta ja aistin, että sänkymme vieressä seisoo joku. Jostain vain tiesin asian olevan näin. En osaa selittää sitä paljonkaan paremmin, mutta olen vähitellen oppinut asiaa tutkiessani, että selvätuntoisuuteen, mikä on minulla hallitsevin kanava, kuuluu yhtenä asiana juurikin tuo, että vain "tietää" asoita, ilman, että kukaan kertoo. Myös ihmisten tunnetilojen aistiminen on todella herkkää.  Eli tiesin, että sänkymme vieressä seisoi jokin. Tämä jatkui ja jatkui ilta illan perään. Pyyhin välillä turhautuneena poskeani, koska energia värähtelyt häiritsivät untani. En osannut tuolloin vetää rajaa, milloin en halua minua lähestyttävän. Energia, jonka huoneessamme tunsin, alkoi olla häiritsevän negatiivista. Iltaisin se alkoi tuottaa minulle jonkinasteista kipua, kasvojani ikäänkuin pistettiin. Ei kovin voimakkaasti, mutta ärsyttävää se oli. Havahduin asiaa todella miettimään, kun Kaamos, joka silloin osasi juuri ja juuri puhua, alkoi reagoimaan voimakkaasti huoneessa ollessamme. Vaipanvaihdon yhteydessä poika usein takertui minuun ja osoitti juuri tuota kohtaa sänkymme vieressä, vapisi ja huusi "pelä, pelä, pois!" Tätä tapahtui muutaman kerran ja tapahtumien välillä oli jokunen viikko. Siunasin huoneen useaan kertaan,mutta energia ei rauhoittunut ilman ulkopuolista apua.Tämän myötä kävi ilmi, että aivan kuin olin aistinutkin, huoneessa oli vihamielinen nainen, joka tarvitsi apua päästäkseen eteenpäin. Sittemmin tuota rauhatonta kulkijaa en ole talossamme aistinut ja hyvä niin, kaikinpuolin. Itse vedän selkeän rajan siihen, että jos nämä kulkijat pelottavat jo lapsiakin, asialle on tehtävä jotain.

kuva Mira Haukipuro

Henkisyys, aistiminen, mediaalisuus. Tämä kaikki on ikuista oppimista ja opettelua. Onko sitä koskaan valmis? En usko. Ja hyvä niin. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen tästä lahjasta, vaikka se välillä rankalta tuntuukin. Lapsen kengissä vasta tällä saralla. Uskon kuitenkin, että ei meille ihmisille näitä asioita avata, ennekuin olemme valmiita ja silloinkin sitä tahtia, kuin se kenellekin on hyvä.

Otan kissan kainaloon ja kääriydyn vilttiin.
Kokeilkaa takkatulen rentouttavaa vaikutusta syysiltoina <3

Willa harmajan emäntä :)

Pieni ja hento ote

 Tänään kesken päivän askareiden, pysähdyn ajattelemaan elämän rajallisuutta. Täällä mennä porskutetaan, eikä tulla aina ajatelleeksi, miten äkkiä kaikki voidaan ottaa pois. Aika pysähtyy tuollaisena hetkenä. Minulla on vahva tunne, että tänään haluan kertoa siitä, mitä on olla kahden enkelin äiti.

Nämä rivit voivat olla raskaita lukea, mutta voin lohduttaa, että vaikka niitä on raskasta myös kirjoittaa, kaiken tämän tapahtuneen uskon olevan osa suurta tarkoitusta. Sattuma ei ole asia, mihin uskon. Kaikki on mielestäni ennalta määrätty tapahtuvaksi. Ilman näitä riipaisevia asioita en olisi se Pauliina, joka tänä päivänä olen.

Olen saanut 3 elävää lasta, joista koen valtavaa ja syvää kiitollisuutta, koska tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun on päästettävä irti pienestä rakkaasta. Jokainen lapseni on minulle erityinen.

 Saimme vuonna 2009 kesken raskauteni tietää tavallisella neuvola käynnillä, että vatsassani kasvavalla pienellä pojalla ei ole kaikki hyvin. Minulla oli paha myrkytys ja napanuorassa oli tukos. Sumuisin miettein ajoimme tarkastukseen, josta minut siirrettiin oysiin riskiraskaus osastolle. Kaksi viikkoa makasin sairaalassa epätietoisena ja erittäin epävarmana tilanteestamme. Päivisin ultrattiin lukuisia kertoja ja jokainen päivä oli taistelussa erävoitto, pikkuiseni oli selvinnyt päivän kauemmin vatsassani. Iltaisin mietin, kuinka pieni poikani oli, kun tunsin hänen liikkuvan vatsassani. Minulta otettiin satoja putkia verta tuona aikana kun olin sairaalassa ,tällä myrkytyksen tilaani seurattiin.Koin hirvittäviä ylävatsa kipuja, mitkä ovat yksi raskaumyrkytyksen oire ja välillä luulin oikeasti kuolevani.

Pahimman kipukohtauksen kourista selvittyäni lääkäri tuli sanomaan minulle, että huomenna on pienen poikanne syntymäpäivä. Olin peloissani ja samalla helpottunut, kun jotain taphtui.Viikkoja minulla oli tuolloin 28 +5.

Pikkuinen ihmeemme syntyi seuraavana aamuna sektiolla. Hänet vietiin heti pois lasten teho-osastolle. Kuulin, että poikamme painoi 1020g. Miten pieni voi toinen olla? <3

Pääsin katsomaan untuvaista seuraavan päivän iltana ja kun näin keskoskaapissa pientäkin pienemmän nyytin, olin sanaton. Paljon letkuja ja piuhoja ja hän niin pikkuinen kaiken tuon keskellä. Pala minua. Päivät kuluivat sairaalassa pientä hoitaessa ja leikkauksesta toipuessa. En saanut koskea pieneeni joka kerralla, koska hän oli niin kovin kipeä ja herkkä. Sydän huusi suoraa huutoa, kun koetin laskea käteni tuon hauraan pikkuisen päälle ja pieni säpsähti koko olemuksellaan ja alkoi itkeä, eikä itkun ääntä kuulunut, koska hän oli hengitykslaitteessa. Olin avuton ja rakastin niin paljon, mutta en voinut edes koskettaa. :'(

Tuli päivä, jolloin kotiuduin ja elämä jatkui sairaalassa kulkuineen. Aloin saada paniikkikohtauksia.
Sain lääkityksen ja puhelun, jossa kerrottiin, että pojallamme on huomattu poikkeavia piirteitä.
Vauvasta otettiin kromosomi kokeet joiden tuloksia odottelimme viikon verran ja meidät kutsuttiin sairaalaan kuultavaksi. Katsoin lastani joka imi tuttia ja katsoin lääkäriä, jonka tiesin kertovan huonoja uutisia, ennekuin hän sanoi sanaakaan. Olin oikeassa. Pikkuinen poikamme sairasti harvinaista 13-trisomiaa joka johtaa kuolemaan. En pysty kirjoittamaan loppua. Tunteistani kertokoon runo, jonka kirjoitin nuista lopusta kolmesta päivästä jotka saimme vielä pitää rakkaan poikamme luonamme <3

 Hento liikahdus vatsassain,
sen tunnen mä kättäni vasten
ansainnut olenko onneain,
tämä hetki minun ja lapsen
 
pienet nutut saan kaappiin laskostaa,
pientä elämää vartoo ne siellä,
täytyy kasvaa sun antaa ja odottaa,
mutten onnea itseltäin kiellä

kaikki sinussa vielä on kesken niin,
kun sun täytyi syntyä tänne,
rakkaus sadoista kertautui tuhansiin,
lisämerkitys elämässämme

keskoskaapissa hentoinen elämä,
sua ihmettelen mä hiljaa,
jokin osa minussa aavisti sen,
olet taivaan kallista viljaa

vauvannyrkkisi tuttia puristaa,
kun lääkäri meille kertoo,
ei pienemme kestä maailmaa,
tämä hänen elonsa ehtoo

äidin sydän hätäänsä tukehtuu,
varovasti sua mä kosken,
miksi tällaista pojallein tapahtuu,
kysyn vasten pehmeän posken

viime hetkinä sinut syliini sain,
tukkas untuva rakkaalta tuntuu,
aivan lähellä ja hiljaa vain,
sinun ihosi vauvalta tuoksuu

poikani itkukin pikkuinen,
äidin sydän Jumalaa huutaa,
ota luoksesi lapseni tuskainen,
minä pyydä en mitään muuta

Kuva Pauliina Myllymäki

vauva silmänsä sulkee uupuen,
ei taistella pieneni jaksa,
hänet enkelin syliin laskien,
tiedän kalliimpaa lainaa en maksa

kai kosketukseni kertoi sen,
vaikka aikaa ei ollut paljon,
sua rakastan niin oma pikkuinen,
sua muistan,nukun tai valvon...

Pikkuisemme sai kasteessa nimen Terho Gabriel. Tämä oli hänen tarinansa.Huomaan, että olen väsynyt ja minusta tuntuu, että menee varmaankin muutama hetki, ennenkuin jaksan kirjoittaa enkelitytöstäni Kielosta tänne. Kirjoitan hänen tarinansa omaan postaukseensa.

Tämä oli kuitenkin eräs niistä asioista, jotka ovat herkistäneet minua aistimaan ja kokemaan erilaisia asioita. Kuten jo aiemmin sanoin, että uskon vahvasti tällaisten tapahtumien herkistävän ihmistä hyvin paljon.  

Pienistä enkeleistäni kiitollisena
Pauliina