Nämä rivit voivat olla raskaita lukea, mutta voin lohduttaa, että vaikka niitä on raskasta myös kirjoittaa, kaiken tämän tapahtuneen uskon olevan osa suurta tarkoitusta. Sattuma ei ole asia, mihin uskon. Kaikki on mielestäni ennalta määrätty tapahtuvaksi. Ilman näitä riipaisevia asioita en olisi se Pauliina, joka tänä päivänä olen.
Olen saanut 3 elävää lasta, joista koen valtavaa ja syvää kiitollisuutta, koska tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun on päästettävä irti pienestä rakkaasta. Jokainen lapseni on minulle erityinen.
Saimme vuonna 2009 kesken raskauteni tietää tavallisella neuvola käynnillä, että vatsassani kasvavalla pienellä pojalla ei ole kaikki hyvin. Minulla oli paha myrkytys ja napanuorassa oli tukos. Sumuisin miettein ajoimme tarkastukseen, josta minut siirrettiin oysiin riskiraskaus osastolle. Kaksi viikkoa makasin sairaalassa epätietoisena ja erittäin epävarmana tilanteestamme. Päivisin ultrattiin lukuisia kertoja ja jokainen päivä oli taistelussa erävoitto, pikkuiseni oli selvinnyt päivän kauemmin vatsassani. Iltaisin mietin, kuinka pieni poikani oli, kun tunsin hänen liikkuvan vatsassani. Minulta otettiin satoja putkia verta tuona aikana kun olin sairaalassa ,tällä myrkytyksen tilaani seurattiin.Koin hirvittäviä ylävatsa kipuja, mitkä ovat yksi raskaumyrkytyksen oire ja välillä luulin oikeasti kuolevani.
Pahimman kipukohtauksen kourista selvittyäni lääkäri tuli sanomaan minulle, että huomenna on pienen poikanne syntymäpäivä. Olin peloissani ja samalla helpottunut, kun jotain taphtui.Viikkoja minulla oli tuolloin 28 +5.
Pikkuinen ihmeemme syntyi seuraavana aamuna sektiolla. Hänet vietiin heti pois lasten teho-osastolle. Kuulin, että poikamme painoi 1020g. Miten pieni voi toinen olla? <3
Pääsin katsomaan untuvaista seuraavan päivän iltana ja kun näin keskoskaapissa pientäkin pienemmän nyytin, olin sanaton. Paljon letkuja ja piuhoja ja hän niin pikkuinen kaiken tuon keskellä. Pala minua. Päivät kuluivat sairaalassa pientä hoitaessa ja leikkauksesta toipuessa. En saanut koskea pieneeni joka kerralla, koska hän oli niin kovin kipeä ja herkkä. Sydän huusi suoraa huutoa, kun koetin laskea käteni tuon hauraan pikkuisen päälle ja pieni säpsähti koko olemuksellaan ja alkoi itkeä, eikä itkun ääntä kuulunut, koska hän oli hengitykslaitteessa. Olin avuton ja rakastin niin paljon, mutta en voinut edes koskettaa. :'(
Tuli päivä, jolloin kotiuduin ja elämä jatkui sairaalassa kulkuineen. Aloin saada paniikkikohtauksia.
Sain lääkityksen ja puhelun, jossa kerrottiin, että pojallamme on huomattu poikkeavia piirteitä.
Vauvasta otettiin kromosomi kokeet joiden tuloksia odottelimme viikon verran ja meidät kutsuttiin sairaalaan kuultavaksi. Katsoin lastani joka imi tuttia ja katsoin lääkäriä, jonka tiesin kertovan huonoja uutisia, ennekuin hän sanoi sanaakaan. Olin oikeassa. Pikkuinen poikamme sairasti harvinaista 13-trisomiaa joka johtaa kuolemaan. En pysty kirjoittamaan loppua. Tunteistani kertokoon runo, jonka kirjoitin nuista lopusta kolmesta päivästä jotka saimme vielä pitää rakkaan poikamme luonamme <3
Hento liikahdus vatsassain,
sen tunnen mä kättäni vasten
ansainnut olenko onneain,
tämä hetki minun ja lapsen
pienet nutut saan kaappiin laskostaa,
pientä elämää vartoo ne siellä,
täytyy kasvaa sun antaa ja odottaa,
mutten onnea itseltäin kiellä
kaikki sinussa vielä on kesken niin,
kun sun täytyi syntyä tänne,
rakkaus sadoista kertautui tuhansiin,
lisämerkitys elämässämme
keskoskaapissa hentoinen elämä,
sua ihmettelen mä hiljaa,
jokin osa minussa aavisti sen,
olet taivaan kallista viljaa
vauvannyrkkisi tuttia puristaa,
kun lääkäri meille kertoo,
ei pienemme kestä maailmaa,
tämä hänen elonsa ehtoo
äidin sydän hätäänsä tukehtuu,
varovasti sua mä kosken,
miksi tällaista pojallein tapahtuu,
kysyn vasten pehmeän posken
viime hetkinä sinut syliini sain,
tukkas untuva rakkaalta tuntuu,
aivan lähellä ja hiljaa vain,
sinun ihosi vauvalta tuoksuu
poikani itkukin pikkuinen,
äidin sydän Jumalaa huutaa,
ota luoksesi lapseni tuskainen,
minä pyydä en mitään muuta
 |
| Kuva Pauliina Myllymäki |
vauva silmänsä sulkee uupuen,
ei taistella pieneni jaksa,
hänet enkelin syliin laskien,
tiedän kalliimpaa lainaa en maksa
kai kosketukseni kertoi sen,
vaikka aikaa ei ollut paljon,
sua rakastan niin oma pikkuinen,
sua muistan,nukun tai valvon...
Pikkuisemme sai kasteessa nimen Terho Gabriel. Tämä oli hänen tarinansa.Huomaan, että olen väsynyt ja minusta tuntuu, että menee varmaankin muutama hetki, ennenkuin jaksan kirjoittaa enkelitytöstäni Kielosta tänne. Kirjoitan hänen tarinansa omaan postaukseensa.
Tämä oli kuitenkin eräs niistä asioista, jotka ovat herkistäneet minua aistimaan ja kokemaan erilaisia asioita. Kuten jo aiemmin sanoin, että uskon vahvasti tällaisten tapahtumien herkistävän ihmistä hyvin paljon.
Pienistä enkeleistäni kiitollisena
Pauliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti