Pieni ja hento ote

 Tänään kesken päivän askareiden, pysähdyn ajattelemaan elämän rajallisuutta. Täällä mennä porskutetaan, eikä tulla aina ajatelleeksi, miten äkkiä kaikki voidaan ottaa pois. Aika pysähtyy tuollaisena hetkenä. Minulla on vahva tunne, että tänään haluan kertoa siitä, mitä on olla kahden enkelin äiti.

Nämä rivit voivat olla raskaita lukea, mutta voin lohduttaa, että vaikka niitä on raskasta myös kirjoittaa, kaiken tämän tapahtuneen uskon olevan osa suurta tarkoitusta. Sattuma ei ole asia, mihin uskon. Kaikki on mielestäni ennalta määrätty tapahtuvaksi. Ilman näitä riipaisevia asioita en olisi se Pauliina, joka tänä päivänä olen.

Olen saanut 3 elävää lasta, joista koen valtavaa ja syvää kiitollisuutta, koska tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun on päästettävä irti pienestä rakkaasta. Jokainen lapseni on minulle erityinen.

 Saimme vuonna 2009 kesken raskauteni tietää tavallisella neuvola käynnillä, että vatsassani kasvavalla pienellä pojalla ei ole kaikki hyvin. Minulla oli paha myrkytys ja napanuorassa oli tukos. Sumuisin miettein ajoimme tarkastukseen, josta minut siirrettiin oysiin riskiraskaus osastolle. Kaksi viikkoa makasin sairaalassa epätietoisena ja erittäin epävarmana tilanteestamme. Päivisin ultrattiin lukuisia kertoja ja jokainen päivä oli taistelussa erävoitto, pikkuiseni oli selvinnyt päivän kauemmin vatsassani. Iltaisin mietin, kuinka pieni poikani oli, kun tunsin hänen liikkuvan vatsassani. Minulta otettiin satoja putkia verta tuona aikana kun olin sairaalassa ,tällä myrkytyksen tilaani seurattiin.Koin hirvittäviä ylävatsa kipuja, mitkä ovat yksi raskaumyrkytyksen oire ja välillä luulin oikeasti kuolevani.

Pahimman kipukohtauksen kourista selvittyäni lääkäri tuli sanomaan minulle, että huomenna on pienen poikanne syntymäpäivä. Olin peloissani ja samalla helpottunut, kun jotain taphtui.Viikkoja minulla oli tuolloin 28 +5.

Pikkuinen ihmeemme syntyi seuraavana aamuna sektiolla. Hänet vietiin heti pois lasten teho-osastolle. Kuulin, että poikamme painoi 1020g. Miten pieni voi toinen olla? <3

Pääsin katsomaan untuvaista seuraavan päivän iltana ja kun näin keskoskaapissa pientäkin pienemmän nyytin, olin sanaton. Paljon letkuja ja piuhoja ja hän niin pikkuinen kaiken tuon keskellä. Pala minua. Päivät kuluivat sairaalassa pientä hoitaessa ja leikkauksesta toipuessa. En saanut koskea pieneeni joka kerralla, koska hän oli niin kovin kipeä ja herkkä. Sydän huusi suoraa huutoa, kun koetin laskea käteni tuon hauraan pikkuisen päälle ja pieni säpsähti koko olemuksellaan ja alkoi itkeä, eikä itkun ääntä kuulunut, koska hän oli hengitykslaitteessa. Olin avuton ja rakastin niin paljon, mutta en voinut edes koskettaa. :'(

Tuli päivä, jolloin kotiuduin ja elämä jatkui sairaalassa kulkuineen. Aloin saada paniikkikohtauksia.
Sain lääkityksen ja puhelun, jossa kerrottiin, että pojallamme on huomattu poikkeavia piirteitä.
Vauvasta otettiin kromosomi kokeet joiden tuloksia odottelimme viikon verran ja meidät kutsuttiin sairaalaan kuultavaksi. Katsoin lastani joka imi tuttia ja katsoin lääkäriä, jonka tiesin kertovan huonoja uutisia, ennekuin hän sanoi sanaakaan. Olin oikeassa. Pikkuinen poikamme sairasti harvinaista 13-trisomiaa joka johtaa kuolemaan. En pysty kirjoittamaan loppua. Tunteistani kertokoon runo, jonka kirjoitin nuista lopusta kolmesta päivästä jotka saimme vielä pitää rakkaan poikamme luonamme <3

 Hento liikahdus vatsassain,
sen tunnen mä kättäni vasten
ansainnut olenko onneain,
tämä hetki minun ja lapsen
 
pienet nutut saan kaappiin laskostaa,
pientä elämää vartoo ne siellä,
täytyy kasvaa sun antaa ja odottaa,
mutten onnea itseltäin kiellä

kaikki sinussa vielä on kesken niin,
kun sun täytyi syntyä tänne,
rakkaus sadoista kertautui tuhansiin,
lisämerkitys elämässämme

keskoskaapissa hentoinen elämä,
sua ihmettelen mä hiljaa,
jokin osa minussa aavisti sen,
olet taivaan kallista viljaa

vauvannyrkkisi tuttia puristaa,
kun lääkäri meille kertoo,
ei pienemme kestä maailmaa,
tämä hänen elonsa ehtoo

äidin sydän hätäänsä tukehtuu,
varovasti sua mä kosken,
miksi tällaista pojallein tapahtuu,
kysyn vasten pehmeän posken

viime hetkinä sinut syliini sain,
tukkas untuva rakkaalta tuntuu,
aivan lähellä ja hiljaa vain,
sinun ihosi vauvalta tuoksuu

poikani itkukin pikkuinen,
äidin sydän Jumalaa huutaa,
ota luoksesi lapseni tuskainen,
minä pyydä en mitään muuta

Kuva Pauliina Myllymäki

vauva silmänsä sulkee uupuen,
ei taistella pieneni jaksa,
hänet enkelin syliin laskien,
tiedän kalliimpaa lainaa en maksa

kai kosketukseni kertoi sen,
vaikka aikaa ei ollut paljon,
sua rakastan niin oma pikkuinen,
sua muistan,nukun tai valvon...

Pikkuisemme sai kasteessa nimen Terho Gabriel. Tämä oli hänen tarinansa.Huomaan, että olen väsynyt ja minusta tuntuu, että menee varmaankin muutama hetki, ennenkuin jaksan kirjoittaa enkelitytöstäni Kielosta tänne. Kirjoitan hänen tarinansa omaan postaukseensa.

Tämä oli kuitenkin eräs niistä asioista, jotka ovat herkistäneet minua aistimaan ja kokemaan erilaisia asioita. Kuten jo aiemmin sanoin, että uskon vahvasti tällaisten tapahtumien herkistävän ihmistä hyvin paljon.  

Pienistä enkeleistäni kiitollisena
Pauliina

Hämärän tuolla puolen..

Kuva Mira Haukipuro

 Taas yllätän itseni miettimästä, mikä olisi oikea tapa kirjoittaa. Oikea. Hyvä. Ei mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. Ravistelen ajatuksissani itseäni. Jos kirjoitan miellyttääkseni valtaväestöä, kirjoitanko silloin sydämellä? En. Päädyn olemaan, taas kerran,  hullu, rohkea, hullunrohkea, miten vain parhaiten sopii. Tämä on ohjeistanut minua kirjoittamisen saralla A.I.N.A. Kirjoita sydämellä, juuri sitä, mistä tunteet käskevät kirjoittamaan. Kirjoita ajatuksia, joissa on tarttumapintaa, jää mieleen, vaikka riskillä. Miksi kirjoittaa liibalaabaa, joka ei värisytä, vavisuta, ihmetytä tai herätä mitään ajatuksia. Ihan kiva on minulle kauhistus. Uskalla olla sinä, sanon itselleni, suljen silmät, ja annan tekstin tulla.

Palaan ajatuksissani erääseen päivään tässä taannoin, jolloin olin yksin kotona. Talomme saunanpuoli pääty on rakennettu myöhemmin kuin muu talo ja tähän päätyyn sijoittuvat jostan syystä lähes kaikki talossamme sattuneet merkilliset tapahtumat. Jälkeenpäin rakennetussa osassa on myös meidän entinen makuuhuone, joka toimittaa nykyään tärkeää virkaansa lasten omana huoneena. Saunan ja lastenhuoneen välissä on vanha pannuhone, jonka olemme remontoineet sittemmin kodinhoitotilaksi. Olin saunatilassa yksi päivä, kun kuulin oven takaa kodinhoitohuoneesta selvän miehen rykäisyn. Huhuilin miestäni ja kysyin, mitä asiaa. Ei vastausta.Ihmettelin, että joku kauppiasko sisään on tullut koiriemme ohitse ja pidin sitä hiukan outona ja menin katsomaan. Pirtti ja muutkin huoneet olivat tyhjiä. Päättelin, että vieras on ehtinyt pihalle ja kurkkasin ikkunasta. Pihamaa oli tyhjä, lukuunottamatta kahta laumanvartija koiraamme jotka makasivat pihalla täysin rauhassa. En löytänyt asialle mitään selitystä, mutta olen varma kuulemastani äänestä, koska samainen ääni on herättänyt myös yöllä ja syytä on etsitty, tuloksetta. Monenlaisten tapahtumien sarja käynnistyi tuosta päivästä.
Kerron Willa harmajan talon tarinaa pala kerrallaan täällä blogissani, tervetuloa mukaan huikealle matkalle..

Syksy. Ihana vuodenaika kaikkinensa. Willa harmajan emäntä valmistautuu syksyyn aseinaan satoja tuikkuja, lämpöiset villasukat ja kirjoitusvälineet <3 Mikäpä mukavampaa, kuin päivittää kodin sisustustakin hieman syksyisempään suuntaan. Etsinnän alla ovat syksyn väriset kappaverhot pirtin akkunaan ja muutama kaitaliinakin murretuissa väreissä olisi erittäin tervetullut löytö. Pienillä asioilla voi päivittää kodin ilmettä vaikkapa juurikin vuodenajan mukaan :) Kirpputorit ovat tällaiselle vanhan tavaran ihannoijalle erinomaisia käyntikohteita. Koskaan ei tiedä, mikä ihanuus siellä odottaa. Viimeisimpänä löytönä minulla on vanha kulunut puinen juurisaavi. Ketään ei varmaan yllätä, ettei minulla ruisleipätaikinan juurta ole vailla kotia, vaan kuivuneita oksia, jotka ajattelin asetella saaviin ja ripustaa oksiin hennot valot sädehtimään pimeisiin iltoihin. Saavin paikkaa mietin vielä kovastikin, koska minulla on kolme lasta, joista nuorin, kaksivuotias Halla-Marja, on varsin ehtiväistä sortimenttia. Voin kuvitella, miten vaahtosammuttimen kokoinen neiti juoksee kiharat pomppien pitkin pirttiä jouluvalot perässä ja risut sinkoilee :D Eli jonnekkin vaahtosammutinta korkeammalle sijoittanen saavin..

Nyt otan sen talon suurimman kahvikupin ja keitän hyvvääki paremmat kahavit ja nautin hetken
ennekuin annan pyykikasalle huutia!

Kiskokaa villasukat jalkaan, syksy saapuu..
Pauliina

Kuva Mira Haukipuroi

Syksyn salainen puutarha

Kuva Mira Haukipuro

  Aamu aukeni ikkunan takana syksyauringon kultaamana. Haistan ulkona syksyn tuoksun ja päätän päivittää blogiani juuri tänään :)

Yllä on kuva avaimesta, joka liittyy olennaisesti kotimme pihapiirissä sijaitsevaan vuosisatoja vanhaan aittarakennukseen. Tämä avain sopii nimittäin juurikin tuon aittavanhuksen narisevaan oveen. Aitta on mainittu myös kyläkirjassamme (Kylät korkatin kainalossa).  Mikä tuosta aitasta tekee erityisen sen iän lisäksi? Olin taloa ostaessamme yllättynyt kuultuani, että aitta on nimeltään "akkojen aitta", täysin naisten rakentama. Melkoinen taidonnäyte sen ajan naisilta. Aitan vanhoista laarihirsistä on ulkosaunamme saanut jykevät, lähes kolmesataa vuotta vanhat lauteet ja minä mieheni minulle tekemät rouheat puuhyllyköt kannattelemaan pimeiden iltojen valontuojia, kynttilöitä <3 Aitan tehtävä on ilmeisesti ollut aikoinaan toimia vilja varastona. Aitan hirret on ymmärtääkseni koskea pitkin uitettu tänne haapavedelle ja nyt tuo vanhus viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviään Willa harmajan pihapiirissä :)

Kuten varmaan huomattu on, rakastan kaikkea erittäin aitoa ja erittäin wanhaa. Mieheni on minun oma nikkarini, joka puhaltaa uudelleen henkiin vanhoja laudanpaloja milloin valokuvakehyksisksi, milloin halkolaatikoksi. Meillä on erittäin sama maku ja torppamme isäntä osallistuu sisustamiseen mielellään omalla rouhealla otteellan ja mää tykkään!

Illat ovat jo pimenneet ja usein voi ohikulkija huomata Willa harmajan ikkunasta tuikkivan kynttilänvalon hämärinä iltoina. Ajattelen myös näin, että syksy on aikaa, jolloin verho tämän ja tuonpuoleisen välillä ohenee ja kanavat ovat tavallista enemmän auki aistimaan tapahtumia, joita ei pysty selittämään. Haluaisin kuitenkin kertoa tapahtumia alusta saakka, ikäänkuin tarinana, miten kaikki alkoi ja miten ymmärsin, että kysymys on jostain muusta, kuin vilkkaasta mielikuvituksesta tai
hupsusta pääkopasta :) Aloitan siis alusta.

Ensimmäisiä kokemuksiani aistiessani olin hämmentynyt ja myös hieman peloissani, mikä on ymmärrettävää. Ajoin autoa syyspimeänä iltana kotiin päin. Olin tulossa ystäväni luota. Tunsin kesken ajon, kuinka penkkini selkänojaa ikäänkuin lapsi jaloillaan "polkisi". Mainittakoon, että olin liikkeellä yksin, eikä kukaan muksuistamme ollut kyydissäni. Hämmennyin tapahtuneesta, mutta jatkoin matkaa. Hetken kuluttua hiuksiani kosketettiin leikkisästi useaan otteeseen. Luulin tulleeni hulluksi ja törötin tuhatta ja sataa kotiin nokka kiinni tuulilasissa ja hankin pikapikaa itselleni lääkärin kautta psykoosinesto lääkityksen :D Siis oikeasti. Lääkkeet menivät minulla tasaisesti, mutta ajan saatossa ymmärsin, etten ole psykoottinen, koska erikoiset aistimukset ja tapahtumat jatkuivat ja todettiin, ettei minulla psykoosia ole :D Se on sinänsä jännä, miten ihminen on hyvin usein heti etsimässä tällaisille aina loogista selitystä, enkä itse ollut mikään poikkeus. Ajan myötä olen saanut heittää tuon lääkkeen pois onneksi ja ymmärtänyt, että minulla on erityinen piirre/kyky aistia asioita.
Tästä on siis vuosia aikaa ja aistimukseni ovat vahvistuneet ja monipuolistuneet. Kerron asia kerrallaan näistä tapahtumista ja siitä, miten olen kaiken kokenut ja miltä se on tuntunut. Mainittakoon myös sellainen seikka, että mieheni on aistinut samoja asioita jonkin verran. :)
Mielelläni kuulen myös teidän mahdollisia kokemuksianne, rakkaat lukijat, jos sellaisia on. Minulle saa laittaa viestiä facebookissa tai kommentoida alla olevaan viestikenttään :)

Kirjoittaminen tuo luokseni ihan uusia tuulia. Työn alla on nimittäin suurensuuri ja pitkäaikainen haaveeni, runokirja! Miten kiitollinen ja nöyrä mieli onkaan, kun tajuan, että olen vain muutaman askeleen päässä suuresta etapista. Odotan innolla, että saamme Cuulaksen tyttöjen kanssa tuon projektin valmiiksi mahdollisesti ensi vuoden alkupuolella ja saan pidellä teosta käsissäni ja todeta ajatuksieni olevan vihdoin "kirjoissa ja kansissa". Syksy on myös minulle aktiivista kirjoittamisen aikaa. Syksyn värit, tuoksut ja tuntu tarjoavat minulle lähes loputtoman inspiraation lähteen, josta saan ammentaa kynällä paperille ja taltioida ajatuksia syksynmakuisiin riveihin. Tässä ja nyt tajuan, että olen oikeasti pitkästä aikaa ehjempi kuin vuosiin ja hymyilyttää ihan spontaanisti. Elämä on välillä kyllä niin parasta. Valon ja varjojen leikki, kaiken vaihtelu tekee siitä moniulotteista ja ihanaa.

 Hiljaisuus
soittaa minulle
kiireetöntä kanneltaan,
Auringon säteet
tulevat lähelle

Kuva Mira Haukipuro

lempeästi.
Istuimenani
myrskyn edessä nöyrtynyt
puu,
jonka ikää
en tiedä.
Hellästi kosketan
sammalta,
joka
tuoksuu ajalta,
metsältä.
Tässä minä istun
ja kuulen
enemmän.


Tämän runon  myötä toivotan teille kaikille ihanaa, aurinkoista sunnuntai päivää! Ollaan kuulolla :)
Pauliina