Syksyn salainen puutarha

Kuva Mira Haukipuro

  Aamu aukeni ikkunan takana syksyauringon kultaamana. Haistan ulkona syksyn tuoksun ja päätän päivittää blogiani juuri tänään :)

Yllä on kuva avaimesta, joka liittyy olennaisesti kotimme pihapiirissä sijaitsevaan vuosisatoja vanhaan aittarakennukseen. Tämä avain sopii nimittäin juurikin tuon aittavanhuksen narisevaan oveen. Aitta on mainittu myös kyläkirjassamme (Kylät korkatin kainalossa).  Mikä tuosta aitasta tekee erityisen sen iän lisäksi? Olin taloa ostaessamme yllättynyt kuultuani, että aitta on nimeltään "akkojen aitta", täysin naisten rakentama. Melkoinen taidonnäyte sen ajan naisilta. Aitan vanhoista laarihirsistä on ulkosaunamme saanut jykevät, lähes kolmesataa vuotta vanhat lauteet ja minä mieheni minulle tekemät rouheat puuhyllyköt kannattelemaan pimeiden iltojen valontuojia, kynttilöitä <3 Aitan tehtävä on ilmeisesti ollut aikoinaan toimia vilja varastona. Aitan hirret on ymmärtääkseni koskea pitkin uitettu tänne haapavedelle ja nyt tuo vanhus viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviään Willa harmajan pihapiirissä :)

Kuten varmaan huomattu on, rakastan kaikkea erittäin aitoa ja erittäin wanhaa. Mieheni on minun oma nikkarini, joka puhaltaa uudelleen henkiin vanhoja laudanpaloja milloin valokuvakehyksisksi, milloin halkolaatikoksi. Meillä on erittäin sama maku ja torppamme isäntä osallistuu sisustamiseen mielellään omalla rouhealla otteellan ja mää tykkään!

Illat ovat jo pimenneet ja usein voi ohikulkija huomata Willa harmajan ikkunasta tuikkivan kynttilänvalon hämärinä iltoina. Ajattelen myös näin, että syksy on aikaa, jolloin verho tämän ja tuonpuoleisen välillä ohenee ja kanavat ovat tavallista enemmän auki aistimaan tapahtumia, joita ei pysty selittämään. Haluaisin kuitenkin kertoa tapahtumia alusta saakka, ikäänkuin tarinana, miten kaikki alkoi ja miten ymmärsin, että kysymys on jostain muusta, kuin vilkkaasta mielikuvituksesta tai
hupsusta pääkopasta :) Aloitan siis alusta.

Ensimmäisiä kokemuksiani aistiessani olin hämmentynyt ja myös hieman peloissani, mikä on ymmärrettävää. Ajoin autoa syyspimeänä iltana kotiin päin. Olin tulossa ystäväni luota. Tunsin kesken ajon, kuinka penkkini selkänojaa ikäänkuin lapsi jaloillaan "polkisi". Mainittakoon, että olin liikkeellä yksin, eikä kukaan muksuistamme ollut kyydissäni. Hämmennyin tapahtuneesta, mutta jatkoin matkaa. Hetken kuluttua hiuksiani kosketettiin leikkisästi useaan otteeseen. Luulin tulleeni hulluksi ja törötin tuhatta ja sataa kotiin nokka kiinni tuulilasissa ja hankin pikapikaa itselleni lääkärin kautta psykoosinesto lääkityksen :D Siis oikeasti. Lääkkeet menivät minulla tasaisesti, mutta ajan saatossa ymmärsin, etten ole psykoottinen, koska erikoiset aistimukset ja tapahtumat jatkuivat ja todettiin, ettei minulla psykoosia ole :D Se on sinänsä jännä, miten ihminen on hyvin usein heti etsimässä tällaisille aina loogista selitystä, enkä itse ollut mikään poikkeus. Ajan myötä olen saanut heittää tuon lääkkeen pois onneksi ja ymmärtänyt, että minulla on erityinen piirre/kyky aistia asioita.
Tästä on siis vuosia aikaa ja aistimukseni ovat vahvistuneet ja monipuolistuneet. Kerron asia kerrallaan näistä tapahtumista ja siitä, miten olen kaiken kokenut ja miltä se on tuntunut. Mainittakoon myös sellainen seikka, että mieheni on aistinut samoja asioita jonkin verran. :)
Mielelläni kuulen myös teidän mahdollisia kokemuksianne, rakkaat lukijat, jos sellaisia on. Minulle saa laittaa viestiä facebookissa tai kommentoida alla olevaan viestikenttään :)

Kirjoittaminen tuo luokseni ihan uusia tuulia. Työn alla on nimittäin suurensuuri ja pitkäaikainen haaveeni, runokirja! Miten kiitollinen ja nöyrä mieli onkaan, kun tajuan, että olen vain muutaman askeleen päässä suuresta etapista. Odotan innolla, että saamme Cuulaksen tyttöjen kanssa tuon projektin valmiiksi mahdollisesti ensi vuoden alkupuolella ja saan pidellä teosta käsissäni ja todeta ajatuksieni olevan vihdoin "kirjoissa ja kansissa". Syksy on myös minulle aktiivista kirjoittamisen aikaa. Syksyn värit, tuoksut ja tuntu tarjoavat minulle lähes loputtoman inspiraation lähteen, josta saan ammentaa kynällä paperille ja taltioida ajatuksia syksynmakuisiin riveihin. Tässä ja nyt tajuan, että olen oikeasti pitkästä aikaa ehjempi kuin vuosiin ja hymyilyttää ihan spontaanisti. Elämä on välillä kyllä niin parasta. Valon ja varjojen leikki, kaiken vaihtelu tekee siitä moniulotteista ja ihanaa.

 Hiljaisuus
soittaa minulle
kiireetöntä kanneltaan,
Auringon säteet
tulevat lähelle

Kuva Mira Haukipuro

lempeästi.
Istuimenani
myrskyn edessä nöyrtynyt
puu,
jonka ikää
en tiedä.
Hellästi kosketan
sammalta,
joka
tuoksuu ajalta,
metsältä.
Tässä minä istun
ja kuulen
enemmän.


Tämän runon  myötä toivotan teille kaikille ihanaa, aurinkoista sunnuntai päivää! Ollaan kuulolla :)
Pauliina