perjantai 9. syyskuuta 2016

Joka ilta kun lamppu sammuu...

kuva Mira Haukipuro
 Hetki on taas vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran kirjoittelin teille Willa harmajan kuulumisia :)
Nyt on taas rauhallista meidän tuvassa ja minä nappasin koneen syliin ja rupesin naputtelemaan teille uutta postausta. Olen ollut tosi iloinen, kun olen huomannut blogini kävijä määrän! :O Ihana huomata, että luette kirjoituksiani, nöyrä kiitos teille <3

Oikein harmitti, kun huomasin, ettei minulla ollut kuvaa minun eräästä todella rakkaasta huonekalusta, josta ajattelin muutaman rivin teille kirjoittaa. Puhun siis Willa harmajan pirtin jykevästä 209 vuotiaasta arkku kaunottaresta. Laitan kuvan myöhemmin jonkin toisen postaukseni yhteyteen. Tuo arkku valloitti minun kuluneelle kauneudelle sykkivän sydämeni samantien kun näin sen kirpputorilla. Puoli vuotta haaveilin tuota arkkua meidän pirttiin. Jotenkin vain tiesin, että se on meidän <3 Hinta oli korkea, mutta puolen vuoden odottaminen kannatti.Saimme arkun suhteellisen edullisesti lopulta ostettua ja tuo vanha kaunotar sai uuden kodin Willa harmajan suojista <3 Arkku on todella massiivinen. Se on tehty erittäin leveästä puusta ja "rouvan" iästä kertoo käsin taotut kauniit, jyhkeät rautahelat. Arkussa on myös suuri avain kyljessä joka lonksahtaa ihanasti avattaessa :D Kylkeen on maalattu koristekuviota ja kunnioitusta herättävä vuosiluku 1807..Ikää arkulta siis löytyy todellakin kolmatta sataa vuotta. Sen verran arkun historiasta tiedän, että se on alunperin ollut suuren ruotsalaisen maalaistalon arkkuna. Epäselvää on, mihin tarkoitukseen sitä on käytetty. Matka-arkuksi tuo on erittäin suuri, vaikka helat kyljessä roikkuvatkin. Voihan olla, että siellä on säilytetty arvotavaraa tai kapioita? Mene tiedä..

Tänään päätin hypätä hieman ajassa eteenpäin ja kertoa teille hiljattain tapahtuneesta asiasta, joka sai minut kovin mietteliääksi.Nyt syksyllä olin eräänä päivänä taas yksin kotosalla. Olin meidän pienemmässä, olohuoneen vieressä sijaitsevassa kamarissamme sängyllä makoilemassa ja minulla oli tietokone sylissäni. Paikalta näkee hyvin myös olohuoneeseen. Kesken koneella olon huomasin sivusilmällä ihan yhtäkkiä, että oviaukossa seisoo joku..Säikähdin ja käänsin katseeni ovelle. Ei ketään. Vain hiljaisesti raksuttava kello ja kummallinen tunne. Hymähdin mielessäni itselleni ja jatkoin kesken jäänyttä selailuani. Meni vain hetki ja taas! Tumma hahmo ilmestyi oviaukkoon ja liikahti. Salamana käänsin päätäni ja hahmo oli poissa. Minulle riitti. Hyppäsin autoon ja suuntasin ystäväni luo päiväkahville. En kyennyt silloin vastaanottamaan enempää. Ymmärsin kuitenkin, että myös näköaistini on herkistymässä henkimaailmaa aistimaan. En pelkää. Joskus kyllä pelästyn kovastikin, mutta se menee ohi nopeasti ja jatkuvassa pelossa minun ei tarvitse elää. Uskon, että näitä asioita avataan pikkuhiljaa. Paljon se kuitenkin herättää kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta. Kuka oli tuo hahmo olohuoneessamme? Mitä asiaa hänellä mahtoi olla? Verho mieleni ja näiden kysymysten välillä ei liikahda. Ei ainakaan vielä.

On sattunut paljon. Ja uskon, että paljon tulee vielä tapahtumaan. Haluan elää mieli avoimena ja nauttia elämästä. Paljon on kiitollisuuden aiheita, kun niitä alkaa miettimään.

 Kirjoittamisen saralla on ollut hetken hiljaisempaa. Päätän tänään tarttua kynään, tuhon rakkaaseen ystävään ja antaa mielen tyhjentyä, kuunnella ajan ikuista laulua ja antaa kynän työskennellä tuon ikiaikaisen melodian tahtiin. Hiljaisuus puhuu niin paljon. Kun vain pysähtyy ja kuuntelee. Tässä muutama rivi muistojen laatikoista teille <3

Wanhanajan kylä

Piilukirveet olallaan
kolme miestä metsään käy
peltoja ei sumun läpi näy

Aamu anivarhainen
herättelee kylän sen
karjakotkin työhön ennättäy

Sepän pajan ahjo tuo
hehkun hirsiseiniin luo
kalke kaikuu aamuun hiljaiseen

Vasara on kädessään
nahkaliivi vyötäillään
rauta hehkuva taas muodon saa

Tuvan pienen harmajan
haahlaan keittoastian
piisin viereen nainen ripustaa

Kaski hiljaa höyryää
lehmisavu leviää
tuoksu sen tuo kylään elämää

Korvo saavi nurkassaan
sieltä kahviveden saa
pikkupoika pannuun kurkottaa

Pärekatot tupien
vanha mies tuo raihnainen
piippu suussaan verkkaan tarkastaa

Ämmänlänget harteillaan
vettä torppaan kuljettaa
virsut vanhat aikaa kumartaa

Laiho taipuu pellollaan
vasten hakaa harmajaa
varstat hiljaa työtään odottaa


Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä päättää. Sytytellään tupa täyteen kynttilöitä, kun hämärä laskeutuu, sammutetaan valot ja toivotetaan tunnelma tervetulleeksi...
kuva Mira Haukipuro
Pauliina

maanantai 5. syyskuuta 2016

Kutsumaton vieras..


 Syksyinen tervehdys teille, blogini lukijat!
Viikonloppu reissun jälkeen on palattu sorvin ääreen ja on mukava, kotoinen fiilis. :)

kuva Mira Haukipuro
Latasin tähän pari kuvaa, joissa näkyy mieheni kädenjälkeä sisustuksessa. Ylemmässä kuvassa on "akkojen aitan" laarihirsistä nikkaroitu puuhyllykkö, jonka sain mieheltäni syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten. Hylly on ihan minun näköinen, kirveellä veistetty ja rouhea. Minä en tiedä, mikä tuossa siloittelemattomassa tyylissä minuun vetoaa, mutta tuo ajan patina on yksi kauneimmista asioista sisustuksessa <3 Kynttilänjalat sain ystävältäni joululahjaksi <3 Ne ovat peräisin visualisti/sisustaja KatjaKoon ihanista valikoimista, suosittelen, että käyt kurkkaamassa  http://katjakoo.fi/  :) Aivan ihania juttuja <3

Alapuolella oleva kuva on yksi minulle rakkaimmista sisustusjutuista kotonamme. Kuvassa on vanhin tyttäreni Usva ja kuvan on ottanut Helena Soranta, kiitos vielä Helena :) Mieheni nikkaroi kehykset kuvalle vanhan riihemme laudoista, uusi virka ajan harmaannuttamille kaunottarille, jotka taipuvat moneksi.
Sisustustarroja ja tekstejä löytyy nykyään pilvin pimein, eikä yksikään niistä ole tuntunut vetoavan minuun, saatikka tekevän minkäänlaista vaikutusta..ei ennenkuin törmäsin kuvassa näkyvään tekstiin "Täällä vartioivat enkelit". Tuo lause kolahti minuun välittömästi ja teetin siitä itselleni sopivan tarran taulun yläpuolelle. Enkelit ovat tärkeitä minulle ja lauseessa on jotain taianomaisen kaunista ja turvallista..<3

Willa harmaja valmistautuu syksyn selän hiljaiseen taittumiseen ja iltojen pimetessä, tuulen vinkuessa nurkissa, aistit herkistyvät varjojen pitenemisen tahtiin. Takkatulen ääressä illalla lapsille kirjaa lukiessani saatan aistia energia väreilyä kasvoillani, tai illalla nukkumaan ruvetessani saatan tuntea jonkin koskettavan kättäni. Yksin kotona ollessani olen jo tottunut jollain tapaa siihen, että saatan kuulla tai tuntea jotain, mitä ei silmin voi nähdä. Uskon, että meillä jokaisella on kyky aistia näitä asioita, mutta tuo aisti on vain nykyajan muihin aisteihin raskaasti nojaavassa yhteiskunnassamme surkastunut, kuin käyttämätön lihas. Lapset ovatkin usein herkkiä tällaisia asioita aistimaan, mutta harmillisesti tuo aisti iän myötä useimmilla heikkenee käytön puutteessa ja muun informaation lisääntyessä.

Palaan mielessäni muutamia vuosia sitten sattuneeseen ilmiöön, joka piinasi minua jonkin aikaa kodissamme
Nukuimme silloin mieheni kanssa nykyisessä lastenhuoneessa, yhdessä talomme aktiivisimmista huoneista. Aistien herkistyminen oli vasta hiljalleen avautumassa minulle, kun iltaisin aloin tuntea poskeani kosketettavan. Ihmettelin tätä jokailtaista tuntemusta ja aistin, että sänkymme vieressä seisoo joku. Jostain vain tiesin asian olevan näin. En osaa selittää sitä paljonkaan paremmin, mutta olen vähitellen oppinut asiaa tutkiessani, että selvätuntoisuuteen, mikä on minulla hallitsevin kanava, kuuluu yhtenä asiana juurikin tuo, että vain "tietää" asoita, ilman, että kukaan kertoo. Myös ihmisten tunnetilojen aistiminen on todella herkkää.  Eli tiesin, että sänkymme vieressä seisoi jokin. Tämä jatkui ja jatkui ilta illan perään. Pyyhin välillä turhautuneena poskeani, koska energia värähtelyt häiritsivät untani. En osannut tuolloin vetää rajaa, milloin en halua minua lähestyttävän. Energia, jonka huoneessamme tunsin, alkoi olla häiritsevän negatiivista. Iltaisin se alkoi tuottaa minulle jonkinasteista kipua, kasvojani ikäänkuin pistettiin. Ei kovin voimakkaasti, mutta ärsyttävää se oli. Havahduin asiaa todella miettimään, kun Kaamos, joka silloin osasi juuri ja juuri puhua, alkoi reagoimaan voimakkaasti huoneessa ollessamme. Vaipanvaihdon yhteydessä poika usein takertui minuun ja osoitti juuri tuota kohtaa sänkymme vieressä, vapisi ja huusi "pelä, pelä, pois!" Tätä tapahtui muutaman kerran ja tapahtumien välillä oli jokunen viikko. Siunasin huoneen useaan kertaan,mutta energia ei rauhoittunut ilman ulkopuolista apua.Tämän myötä kävi ilmi, että aivan kuin olin aistinutkin, huoneessa oli vihamielinen nainen, joka tarvitsi apua päästäkseen eteenpäin. Sittemmin tuota rauhatonta kulkijaa en ole talossamme aistinut ja hyvä niin, kaikinpuolin. Itse vedän selkeän rajan siihen, että jos nämä kulkijat pelottavat jo lapsiakin, asialle on tehtävä jotain.

kuva Mira Haukipuro
Henkisyys, aistiminen, mediaalisuus. Tämä kaikki on ikuista oppimista ja opettelua. Onko sitä koskaan valmis? En usko. Ja hyvä niin. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen tästä lahjasta, vaikka se välillä rankalta tuntuukin. Lapsen kengissä vasta tällä saralla. Uskon kuitenkin, että ei meille ihmisille näitä asioita avata, ennekuin olemme valmiita ja silloinkin sitä tahtia, kuin se kenellekin on hyvä.

Otan kissan kainaloon ja kääriydyn vilttiin.
Kokeilkaa takkatulen rentouttavaa vaikutusta syysiltoina <3

Willa harmajan emäntä :)