Joka ilta kun lamppu sammuu...

kuva Mira Haukipuro

 Hetki on taas vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran kirjoittelin teille Willa harmajan kuulumisia :)
Nyt on taas rauhallista meidän tuvassa ja minä nappasin koneen syliin ja rupesin naputtelemaan teille uutta postausta. Olen ollut tosi iloinen, kun olen huomannut blogini kävijä määrän! :O Ihana huomata, että luette kirjoituksiani, nöyrä kiitos teille <3

Oikein harmitti, kun huomasin, ettei minulla ollut kuvaa minun eräästä todella rakkaasta huonekalusta, josta ajattelin muutaman rivin teille kirjoittaa. Puhun siis Willa harmajan pirtin jykevästä 209 vuotiaasta arkku kaunottaresta. Laitan kuvan myöhemmin jonkin toisen postaukseni yhteyteen. Tuo arkku valloitti minun kuluneelle kauneudelle sykkivän sydämeni samantien kun näin sen kirpputorilla. Puoli vuotta haaveilin tuota arkkua meidän pirttiin. Jotenkin vain tiesin, että se on meidän <3 Hinta oli korkea, mutta puolen vuoden odottaminen kannatti.Saimme arkun suhteellisen edullisesti lopulta ostettua ja tuo vanha kaunotar sai uuden kodin Willa harmajan suojista <3 Arkku on todella massiivinen. Se on tehty erittäin leveästä puusta ja "rouvan" iästä kertoo käsin taotut kauniit, jyhkeät rautahelat. Arkussa on myös suuri avain kyljessä joka lonksahtaa ihanasti avattaessa :D Kylkeen on maalattu koristekuviota ja kunnioitusta herättävä vuosiluku 1807..Ikää arkulta siis löytyy todellakin kolmatta sataa vuotta. Sen verran arkun historiasta tiedän, että se on alunperin ollut suuren ruotsalaisen maalaistalon arkkuna. Epäselvää on, mihin tarkoitukseen sitä on käytetty. Matka-arkuksi tuo on erittäin suuri, vaikka helat kyljessä roikkuvatkin. Voihan olla, että siellä on säilytetty arvotavaraa tai kapioita? Mene tiedä..

Tänään päätin hypätä hieman ajassa eteenpäin ja kertoa teille hiljattain tapahtuneesta asiasta, joka sai minut kovin mietteliääksi.Nyt syksyllä olin eräänä päivänä taas yksin kotosalla. Olin meidän pienemmässä, olohuoneen vieressä sijaitsevassa kamarissamme sängyllä makoilemassa ja minulla oli tietokone sylissäni. Paikalta näkee hyvin myös olohuoneeseen. Kesken koneella olon huomasin sivusilmällä ihan yhtäkkiä, että oviaukossa seisoo joku..Säikähdin ja käänsin katseeni ovelle. Ei ketään. Vain hiljaisesti raksuttava kello ja kummallinen tunne. Hymähdin mielessäni itselleni ja jatkoin kesken jäänyttä selailuani. Meni vain hetki ja taas! Tumma hahmo ilmestyi oviaukkoon ja liikahti. Salamana käänsin päätäni ja hahmo oli poissa. Minulle riitti. Hyppäsin autoon ja suuntasin ystäväni luo päiväkahville. En kyennyt silloin vastaanottamaan enempää. Ymmärsin kuitenkin, että myös näköaistini on herkistymässä henkimaailmaa aistimaan. En pelkää. Joskus kyllä pelästyn kovastikin, mutta se menee ohi nopeasti ja jatkuvassa pelossa minun ei tarvitse elää. Uskon, että näitä asioita avataan pikkuhiljaa. Paljon se kuitenkin herättää kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta. Kuka oli tuo hahmo olohuoneessamme? Mitä asiaa hänellä mahtoi olla? Verho mieleni ja näiden kysymysten välillä ei liikahda. Ei ainakaan vielä.

On sattunut paljon. Ja uskon, että paljon tulee vielä tapahtumaan. Haluan elää mieli avoimena ja nauttia elämästä. Paljon on kiitollisuuden aiheita, kun niitä alkaa miettimään.

 Kirjoittamisen saralla on ollut hetken hiljaisempaa. Päätän tänään tarttua kynään, tuhon rakkaaseen ystävään ja antaa mielen tyhjentyä, kuunnella ajan ikuista laulua ja antaa kynän työskennellä tuon ikiaikaisen melodian tahtiin. Hiljaisuus puhuu niin paljon. Kun vain pysähtyy ja kuuntelee. Tässä muutama rivi muistojen laatikoista teille <3

Wanhanajan kylä

Piilukirveet olallaan
kolme miestä metsään käy
peltoja ei sumun läpi näy

Aamu anivarhainen
herättelee kylän sen
karjakotkin työhön ennättäy

Sepän pajan ahjo tuo
hehkun hirsiseiniin luo
kalke kaikuu aamuun hiljaiseen

Vasara on kädessään
nahkaliivi vyötäillään
rauta hehkuva taas muodon saa

Tuvan pienen harmajan
haahlaan keittoastian
piisin viereen nainen ripustaa

Kaski hiljaa höyryää
lehmisavu leviää
tuoksu sen tuo kylään elämää

Korvo saavi nurkassaan
sieltä kahviveden saa
pikkupoika pannuun kurkottaa

Pärekatot tupien
vanha mies tuo raihnainen
piippu suussaan verkkaan tarkastaa

Ämmänlänget harteillaan
vettä torppaan kuljettaa
virsut vanhat aikaa kumartaa

Laiho taipuu pellollaan
vasten hakaa harmajaa
varstat hiljaa työtään odottaa


Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä päättää. Sytytellään tupa täyteen kynttilöitä, kun hämärä laskeutuu, sammutetaan valot ja toivotetaan tunnelma tervetulleeksi...

kuva Mira Haukipuro

Pauliina