Hameenhelmat hämärässä

 Inspiroiko syksy teitä, niinkuin se inspiroi minua? Minusta tuntuu, etten tarvitse, kuin teemukista nenääni leijuvan omenakanelin tuoksun, niin mieleeni alkaa sadella mitä ihanimpia mielikuvia syksystä.
Ne eivät ole ikäviä mielikuvia rapakoista ja loskasta. Ehei. Ne ovat jotain ihan muuta. Ne ovat kuivat vaahteranlehtikasat puistossa, hieman sammaleenpeittämän penkin vieressä. Kaikkialla on hiljaista ja keltaista. Vain lehdet kahisevat kulkijan jalan alla. Ne ovat keltaiset kumpparit ja reippaat askeleet, poltetun oranssin värinen sateenvarjo. Ne ovat nuotion räiske ja sen lämpö kasvoilla. Pala vaahtokarkista jonka pinta on aavistuksen hiiltynyt. Ne ovat korillinen omenoita vierineenä kumollaan olevasta pärekorista ruutuviltille valtavan omenapuuvanhuksen alla. Mummon kutomat villasukat ja hyvä kirja. Kullankeltainen heinäpaalipino, ajan harmaannuttama niittylato lainehtivan elon ympäröimänä. Syvänvihreä ikimetsä ja kaatuneella puunrungolla kuksasta juotu kaakao.

 Ikuinen romantikkoko? Ehkä. Mutta olen sitä enemmän, kuin mielelläni. En halua ajatella syksyä mitenkään muuten, koska nykyinen ajattelumallini mahdollisesta hienoisesta realismin puutteesta huolimatta nostaa värähtelytasoani ja tuo minulle valtavasti inspiraatiota ja ällistyttävän hyvää mieltä. Suosittelen kokeilemaan.
 Ja kuka sanoi, etteivät nämä mielikuvat voi olla tosia?  Nakkaa vain sen ennakkoasenteen sinne metsänreunaan, ennenkuin lähtee sinne piknikille tai nuotiolle vaahtokarkkipussi eväskorissa <3 Ei kaiken tarvitse olla aina aineellista hyödykettä tuova suorite. Suurimmin ammentaa, kun ammentaa sielulle ja mielelle. Kukin tavallaan. Se oma juttu löytyy varmasti.

 Yhtä varmasti, kun tulee syksy, tulee myös henkimaailman läsnäolo lähemmäksi. Aistimmepa sen, tai emme. Ja voi ystäväni, kyllä, kyllä! Willa harmajan seinien sisäpuolellakin kuiskistaan jälleen tuolta toiselta puolelta noita pitkiä, syviä huokauksia, joita vain harvojen korvat kuulevat. Välillä suhtaudun siihen innoissani, kuin pieni lapsi. Välillä hieman jännityksen sekaisin tuntein kuulostelen ja aistin ypäristöäni.
Mitäkö on tapahtunut, kysyt? Kodissamme, niinkuin lähes jokaisessa kodissa on henkienergioita. Toiset aistivat niiden läsnäolon, toiset eivät. Toisille se on tunne, että joku katsoo, eikä paikalla ole kuitenkaan ketään. Toisille se on vain intuitiivinen tieto siitä, ettei ole yksin. Toinen haluaisi aistia, mutta mitään ei tapahdu. Koska kaikelle, aivan kaikelle on tarkalleen määrätty aikansa ja paikkansa. Mikään ovi ei avaudu, jollei sitä avata. Toinen haluaakin sen pysyvän tiukasti kiinni. Kaikki tapahtuu, juuri niinkuin kuuluukin tapahtua.
Minulle kuului tapahtua tämä seuraava asia. Ehkä siksi, että ymmärtäisin myös näköni olevan herkistymässä? Vai siksi, että joutuisin sanomaan säikähdykselle käsipäivää ja käsittelemään tuon tunteen? En todellakaan tiedä vastausta, mutta minulle tapahtui seuraavanlainen kohtaaminen;

Olin pesuhuoneessamme (jälleen tuo pääty talossamme!) Iltapesulla. Jäin hampaidenharjauksen kesken ajatuksissani mietteisiini. Minulla jäi ikäänkuin "pitkät päälle" ja hampaita pestessäni tuijotin lattian rajaan. Katsoin ajatuksissani tavallaan kaiken "läpi", enkä varsinaisesti kohdistanut katsettani mihinkään, en lattiaan, oven alareunaan, en mihinkään. Tuijotin vain ajatuksissani tyhjyyteen.

Aivan yhtäkkiä tajusin, ettei tuo tyhjyys ollutkaan tyhjä, vaan ihan hiljalleen silmieni eteen alkoi hahmottua naisen jalat. Jalassa hänellä (oli hän sitten kuka tahansa) oli puukengät. Näin myös pitkän hameen helman ja valkoisen essun alareunan. Tämä muotoutui ikäänkuin "udusta" eteeni vaaleaksi hahmoksi. Säikähdin todella ja en nostanut katsettani. Täytyy tunnustaa että tuossa hetkessä säikähdys sai minusta vallan ja poistuin kiireenvilkkaa paikalta mieheni turvalliseen kainaloon.
Kerroin tapahtumasta hänellekin ja mietiskelin hengen läsnäolon energiaa. Mietin, millaista se oli. Makustelin asiaa ja mietin, miksi säikähdin niin valtavasti. Säikähdin, koska asia tuli minulle äkkiä, enkä osannut varautua siihen. Varmaan myös siksi, että en ollut aiemmin juuri silmillä henkiä nähnyt ja ymmärsin niin nyt tapahtuneen.
Henki itsessään ei ollut pelottava. Ennemminkin sellainen hyväntahtoinen hymistelijä, joka tuumailevasti ja tomerana seisoi siinä pesuhuoneen ovella. Tämän olen tapahtuman jälkeen huomannut useampaan kertaan, kun katson ajatuksissani tai tietoisestikin kaiken "lävitse", alan nähdä vaaleita energioita. Esineiden, ihmisten aurojakin. Joskus niistä tulee selvemmin jokin hahmo. Uutta ja ihmeellistä.

Tällaisia mietteitä ja tapahtumia.
Syysfiiliksiä, mystiikkaa, kauniisti toisiinsa kietoutuneina. Muistakaa
ottaa hetki ihan itsellenne juuri tänään. Ja muistakaa, että vaikka pelko on ihmiskunnan vanhimpia tunnetiloja, sen ohjauksessa ei kannata elämäänsä elää. Tartutaan kaikkeen kauniiseen ja voimaannuttavaan <3

syyshalauksin Pauliina

Koputuksia kammarista

 Heipparallaa ihanaiset blogini lukijat. :) Arjen touhut ja säpinä taukosivat sen verran, että ehdin tänään kertoa teille rakkaan Willa harmajamme viimeaikaisista yliluonnollisista ja selittämättömistä tapahtumista. Minulla oli myöskin ollut jotenkin tosi pitkä tauko aistimisessa, kanavat olivat tavanomaista enemmän kiinni, koska elämäntilanteeseeni tuli hiukan stressiä, joka onneksi on sittemmin jo hellittänyt. Nyt minulla on ollut taas aikaa rauhoittua hieman, meditoida ja kuunnella itseäni. Ja kuin itsestään tämän oman mielen rauhoittumisen ja hektisyyden hiljenemisen myötä olen taas alkanut pikkuhiljaa aistimaan asioita. Se on kyllä jotenkin jännä, kun nämä tapahtumat eivät todellakaan tule sillä tavalla, että odottaisin jännittyneenä jotain erikoista tapahtuvaksi, ehei! Ne tulevat yleensä tilanteissa, joissa olen ihan muissa mietteissä ja touhuan jotain ihan arkisia asioita. Silloin voi yhtäkkiä aistia aivan randomisti jotain kesken kaiken. Tilanteet siis tulevat minulle lähes joka kerta puskista.

Sen pitemmittä puheitta palataampa muistelemaan erästä tapahtumaa. Touhuilin vastikään olohuoneessa töitäni, kun yhtäkkiä toimeni keskeytti talon uudesta päädystä kuuluva ääni. Joku tai jokin koputti seinään. Kop kop kop kop...Nostin päätäni ja odotin, josko ääni jatkuisi. Kaikkialla vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Ääntäkään ei kuulunut. Puntaroin mielessäni asiaa. Tikka se ei ollut. Ääni kuului ihan selkeästi sisätiloista ja suhteellisen läheltä. Varsinaista paikallistamista on kuitenkaan erittäin vaikea tehdä. Ääni saattoi tulla joko lasten- tai kodinhoitohuoneesta. Se oli hyvin samankaltainen ääni, mikä lähtee, kun koputat vaikka kaapin oveen tai seinään. Unohdin asian lähes kokonaan, kunnes eräänä päivänä tyttäreni tuli yhtäkkiä vessasta ja sanoi, että mikä on tuo kummallinen koputus, minkä hän kuuli tulevan jostain ihan läheltä. Minä olin silloin keittiössä, enkä kuitenkaan ollut kuullut mitään. En oikein osannut vastata tyttärelleni. Jäin kuitenkin miettimään näiden kahden tapahtuman samankaltaisuutta.Poissuljin myös sen mahdollisuuden, että ääni tulisi ullakolta. Jos ääni olisi tullut sieltä, se olisi ollut paljon vaimeampi. Eilen tilanne kuitenkin toistui. Tyttäreni ja hänen kaverinsa tulivat kesken leikkien ihmettelemään minulle, että mikä ihme tuo koputus taas oikein on. Tälläkään kertaa minä en ollut kuullut yhtikäs mitään. :O Minkäänlaista järkevää selitystä tälle tapahtumalle ei meistä kukaan ole löytänyt. Mikään ulkoa kuuluva napse tai vastaava se ei kuitenkaan ole. Sellaisen erottaisi ja tunnistaisi. Tässä koputuksessa on kuitenkin jotain hyvin omituista ja miksi se kuuluu vain jonkun korviin, eikä kaikkien lähietäisyydellä olleiden korviin. Hmmm?

Hiukan sisustusta

 Tästä pääsemmekin seuraavaan tapahtumaan. Willa harmajassa oli rauhallinen aamu. Mieheni oli lähtenyt viemään lapsia hoitoon ja oli ottanut vanhimman tyttäremme myös kyytiin ja vei hänet kouluun. Minulla oli hetki aikaa venytellä peiton alla. Yhtäkkiä kuulin, kuinka ulko-ovemme kahva painui alas ja ovi avattiin. Ihmettelin, miten mieheni palasi jo, enkä ollut kuullut edes auton ääntä, mikä yleensä kuuluu selvästi sisälle saakka, kun joku ajaa pihaan. Odotin, että mieheni avaisi myös sisäeteisen oven ja tulisi pirttiin. Minulla oli silloin hänelle muutoinkin asiaa, joten ihmettelin kun hän ei tullutkaan sisälle. Ajattelin hänen kuitenkin pyörähtäneen ovelta hakemaan liiteristä halkosylillistä tai menneen käymään koirahäkeillä, mikä hänellä oli usein tapana. Tartuin puhelimeen ja aloin lukea sähköposteja ja unohdin koko asian. Lopulta nousin ylös ja laahustin kahvinkeitintä kohti. Yhtäkkiä kuitenkin pysähdyin. Ulko-ovi oli sepposen selällään ja mieleeni jysähti,ettei kukaan koskaan lopulta tullutkaan sisälle. Kävin sulkemassa avonaisen oven ja kurkistin ikkunasta ulos, eikä autoamme näkynyt pihassa. Mitä ihmettä? Soitin miehelleni ja kysyin, missä hän oli. Töissä, kuului vastaus. Olin äimänkäkenä. Joku oli käynyt ilmi selvästi avaamassa ulko.oven minun vielä pötkötellessä sängyssä. Eikä paikalla ollut silloin minun lisäkseni ristin sielua.. Täytyy myöntää, että silloin kulki selkää pitkin kylmiä väreitä..

Sitten viimeisimpään, viimeöiseen tapahtumaan. Ilmestyikö minulle yöllinen jalkaani takertuja vai mitä ihmettä minä näin? Olin yöllä lämmittämässä maitopulloa meidän pikkuneidille. Kello oli jossain kahden ja kolmen välillä ja odotin kärsimättömänä mikron kilahdusta. Lopulta mikro piippasi ja sieppasin pullon ja ruuvasin tuttiosan paikalleen. Pyörähdin ja lähdin kävelemään makuuhuonetta kohti. Olin juuri astunut keittiön uunin kulman takaa olohuoneeseen kun säikähdin ihan totaalisesti. Minua vastaan liukui jokin läpinäkyvä olento, joka siinä samassa katosi. Vetäisin kiivaasti henkeä ja sydämeni takoi hullun lailla. Minä harvoin säikähdän mitään niin perinpohjaisesti. En ollut osannut tippaakaan odottaa mitään tällaista. Tilanne meni todella nopeasti ohi, enkä kerinnyt nähdä, kuka tai mikä tuo vastaani liukunut olento oli. Ravistauduin irti säikähdyksestä, vein maitopullon tyttärelleni ja painoin pään tyynyyn. Sain nukkua yöni rauhassa, mutta sen verran yöllinen tapahtuma mietitytti, että päätin kirjoittaa tänään siitä blogiini. Harvoin aistin silmillä yhtä selkeästi mitään. Todella, todella harvoin.

Aika tarkalleen tuossa kohdalla, missä koiramme makaa, yöllinen aave liukui minua vastaan. Hyr!

Nyt on tämä blogiteksti taputeltu ja jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kaikkea elämä eteemme tuo. Kuitenkin haluan korostaa sitä, että henkimaailman kanssa kun ollaan tekemisissä, on tärkeää muistaa, että se ei ole viihdettä, vaan kysymys on oikeasti mm sieluista, jotka eivät ole syystä tai toisesta päässeet etenemään valoon, vaan ovat jääneet ns välitilaan. Itse ajattelen, että aina kun mahdollista, on hyvä auttaa näitä sieluja kohti valoa.

Me toivottelemme Matami koiran kanssa teille täältä mökistämme oikein ihanaa ja aurinkoista helmikuun päivää <3
Pukeudutaan lämpimästi ja kietoudutaan villaisiin kaulaliinoihin ja pistetään nenämme kirpakkaan pakkaseen ja kuunnellaan, kuinka askeleet narskuvat ja katsellaan kimmeltäviä, kuuraisia puita :)

Pauliina

Pihamaan vaeltaja ja sananen selvätuntoisuudestani

 Tänään ajattelin kertoa teille siitä, miten itse koen selvätuntoisuuteni ja mitä se minulle on. Vuosien mittaan olen pikkuhiljaa oppinut ja opetellut sitä, mitä on olla selvätuntoinen. Alussa tietysti ihmetytti kovastikin, miksi ihollani tuntuu jatkuvasti erikoisia tuntemuksia, joille ei löydy mitään syytä. Tuntemukset ovat kihelmöintiä, väreilyä, kuumotusta, kosketusta, kipuakin joskus, vaikka harvoin. Todella monenlaista siis.Hiljalleen erinäisten asioitten kautta aloin ymmärtää näitä tuntemuksia ja löysin tietoa selvätuntoisuudesta. Olen myös huomannut, että jollain tasolla myös vain "tiedän" asioita. Esimerkkinä tilanteet, joissa joku kertoo minulle kotonaan tapahtuvista yliluonnollisista asioista, minulle saattaa nousta päähäni selkeä kuva tästä hengestä, ulkonäöstä ja siitä, millainen luonne hän on ollut. Todella vaikeaa selittää, mitä tarkalleenottaen tarkoitan. Ylivoimaisesti vaikeinta on ollut kuitenkin oppia luottamaan intuitioon ja niihin ensimmäisiin kolmeen sekuntiin, jolloin intuitio toimii puhtaimmillaan, ennenkuin oma pää siihen puuttuu. Olen myös oppinut sen, miten paljon tässä asiassa pitää siivota pois omia, jostain kumpuavia ajatuksia nin, että vain puhdas, intuitiivinen "tieto" jää. Ihminen on hyvin taipuvainen tarjoamaan vastauksia, pohjautuen mm. omiin kokemusmaailmoihin. Erehtymisen mahdollisuus on siis aina olemassa. Jos joku asia pitäisi sanoa, mistä erottaa henkisen "näkemisen" totuuden ja oman pään tuotoksen, on minulle ollut se, että tieto tulee ihan randomisti, eikä yksinkertaisesti käsitä, mitä sillä edes halutaan sanoa ja nämä voivat tuntua itsellekin oudoilta ja kummallisilta asioilta. Henkimaailma ei valikoi, mitä tietoa minun olisi luontevaa välittää tai "kuulla". Se tunne, että mistä ihmeestä tuokin tuli. Sieltä tulee, mitä on tullakseen ja tämä voi olla joskus yllättävääkin.
 Selvänäkemistä on monenlaista. Itselläni hallitsevin muoto on juurikin tuo selvätuntoisuus. Siihen kuuluu myös tuo joidenkin asioiden "tietäminen" jollain käsittämättömällä tasolla ja jatkuvaa opettelua on ottaa tieto mahdollisimman puhtaana vastaan, ottamattta mitään pois ja lisäämättä yhtään mitään. Haaste on myös se, että mitä minä näillä tiedoilla teen. Joskus siihen ei saa minkäänlaista vastausta. En useinkaan ymmärrä, mistä ja miksi joku asia annettiin, enkä tiedä, mihin sitä tarvitsen. Tätä se minulle välillä on.

 Jos hieman kerron, miten selvätuntoisuus näkyy ihan arjessani, niin se voi olla esimerkiksi kotona nukkumaan mennessä tuntemukset iholla. Yleisimmin vasemmalla puolella kehoa, minkä olen ajatellut selittyvän sillä, että vasen puoli vastaanottaa ja oikea ojentaa. Saatan tuntea iholla väreilyä, kuumotusta, jopa sellaista tunnetta, kuin joku hengittäisi ihoani vasten. Tavallista on myös tunne siitä, että joku koskettaa, pitää kiinni tai tarttuu kädestä. Usein tuntemukset sijoittuva myös kavojen alueelle, jolloin iho saattaa tuntua tuolla alueella todella lämpimältä ja punoittaa. Minulla on ollut myös muutamia kipu kokemuksia. Näistä kokemuksista kerron myöhemmin lisää toisessa postauksessani.Saatan myös miehelleni sanoa, että nyt on taas ollut päivä, että kokoajan on joku iholla ja esimerkiksi julkisissa tiloissa saatan mainita, että huhhuh, miten voimakasta energiaa on liikkeellä. Myös mennessäni melkein mihin tahansa rakennukseen, aistin herkästi paikat, joihin on pakkautunut energiaa. Usein myös aistin ihollani energioita ollessani käymässä jonkun luona. Se, mainitsenko näistä asioista asukkaalle itselleen, on aina puntarissa. Vastuu näistäkin asioissa on moninainen ja suuri.

Lupaamastani enkeliavusta kertomisenkin ajattelin siirtää omaksi postauksekseen, etteivät asiat mene suloisesti sekaisin :D Olen kirjoittaja, joka ei paljoa suunnittele kirjoituksiaan etukäteen ja tilanne elää kirjoittaessa kokoajan.

Mainittakoon myös sellainen seikka, että minulla on myös suhteellisen paljon selväkuuloisuuden kokemuksia. Myös henkisillä silmillä näkemistä jonkin verran, mutta koen, että näkö ei minulla ole se hallitsevin kanava. Yleensä jokin näistä kanavista on hallitsevana, vaikka jonkin verran voi informaatiota tulla myös muiden kanavien kautta.

Hypätäämpä kurkistamaan, mitä erään ystäväni kotona tapahtui tässä syksyllä eräänä iltana. Heillä oli saunailta ja ulkosauna oli lämmitetty. Ystäväni meni saunalle edeltä ja odotti miehensä tulevan hänen perässään pian. Hetken päästä hän oli saunan ikkunasta katsonut, että hänen miehensä kävelee saunalle päin talon kulmalta. Ystäväni ihmetteli, miksi mies jäi saunan ulkopuolelle, eikä tullut sisälle. Hän meni hetken perästä kurkistamaan ulos, että mihin mies jäi. Hänen suureksi yllätyksekseen saunan edusta oli kuitenkin tyhjä, eikä pihamaalla näkynyt ristinsielua. Ystäväni vannoi nähneensä selkeästi ihmishahmon kulkeneen talon ikkunan ohi saunaa kohti aiemmin.Meni jonkin aikaa, kun ystäväni mies oli tullut paikalle ja kertoi, ettei hän ollut pihalla käynyt laisinkaan. Näkikö ystäväni vainajahengen tuona syysiltana kulkevan pihamaallaan? Uskon, että näin on. Myöhemmin saunalla ystäväni miehellä oli ollut erittäin voimakas tunne, että joku kävelee hänen takanaan. Liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa? Itse uskon näin.

Tässä kirjoittaessani minun tyttäreni tuli koulusta ja tekee läksyjään tuossa vieressäni. Täytyy alkaa ruoanlaittoon ja touhuamaan täällä Willa harmajan lieden ääressä. Jännä nähdä, mitä taas rupeaa tapahtumaan täällä meidän mökissä, kun kanavani ovat taas aukeamassa. Muutamia jänniä asioita on jo sattunut, mutta säästän niitä vielä ;D

Jännityksen täyteistä joulunalusaikaa teille kaikille lukijoilleni <3

Willa harmajasta Pauliina

Kuka kulkee pimeässä..? Lukijoiden kokemuksia osa 1

Kuva Helena Soranta

 Repaleiset sumuharsot leijuvat sakeina Pohjoispohjanmaan peltolakeuksien yllä. Iltaisin talojen ikkunoista pimeyteen tuikkivat valot kertovat tarinaansa ihmisistä, jotka ovat vetäytyneet sisätiloihin. Kosteus ja pimeä tanssivat tummaa tanssiaan aittojen nurkilla ja sulkevat uniset pikkukylät hyiseen syleilyynsä.

Willa harmaja nököttää paikallaan syystummaa yötaivasta vasten. Koirat venyttelevät haukotellen ja käpertyvät kerälle. Yö laskeutuu huokaisten ja nielaisee maiseman pimeään kitaansa.

Tartun sinua kädestä ja pyydän seuraamaan
Tänään vierailemme talossa, jossa tapahtuu kummia.

On aika avata tarinoiden kirja, johon sulkakynällään itse wanha rouva mystiikka on kirjoittanut koukeroisin kirjaimin lukijoideni tarinoita.

Saavumme nuorehkon naisen asuntoon. Valot on sammutettu jokin aika sitten.
On yö.
Sängyssä, talon suurimmassa huoneessa on tarinamme nainen, joka on unen rajamailla. Hän havahtuu ääneen, joka saa hänet terästämään kuuloaan. Hän on asunnossa yksin, mutta vaisto kertoo hänelle, että hänen seurassaan on joku. Tunne saa vahvistuksen, kun hän kuulee askeleet. Hän voi melkein nähdä kulkijan jalat, niin selvät nuo askeleet ovat. Ne kiertävät hitaasti sängyn ja suuntaavat kohti keittiötä. Seuraava tapahtuma vahvistaa kaiken. Askeleet pysähtyvät jääkaapin eteen ja loppuvat siihen. Jääkaapin ovi aukeaa hitaasti ja valo leikkaa loven hämärään keittiöön. Ja sen jälkeen ei mitään. Vain hiljaisuus. Nainen nousee sängystään ja käy sulkemassa jääkaapin oven.

Nainen kertoo tapahtumien toistuneen lähes joka yö noin vuoden ajan.Kaava oli joka kerralla sama, askeleet kiersivät sängyn, menivät keittiöön, pysähtyivät jääkaapin eteen ja jääkaapin ovi aukesi. Nainen kertoo, ettei häntä pelottanut. Ainoa, mikä aiheutti vaivaa, oli jokaöinen pakko käydä sulkemassa tuo jääkaapin ovi. Kun hän muutti pois tuosta asunnosta, kerran askeleet palasivat uudessa asunnossa. Sen jälkeen kulkija ei ole tullut takaisin.

Tapahtumat ovat todellisia, todelliselle henkilölle sattuneita asioita. Avoimiksi kysymyksiksi jää, kuka asunnossa noina öinä liikkui? Oliko hän eräs edesmennyt läheinen naisen elämästä vai joku muu kulkija? Itselleni nousee vahvasti, että kyseessä olisi iäkkäämmän miehen henki.

Kiitän lämpimästi, kun jaoit tarinan lukijoideni kanssa. Mielenkiintoinen, outo tapahtumasarja.
Nyt on aika sulkea mystiikan varjoisa kirja ja nostaa se hyllyyn hetkeksi. Pian sille on jälleen käyttöä. Onko sinulla meille kerrottavana oma tarinasi/ tapahtuma, joka on kohdallesi sattunut? Olen erittäin iloinen ja kiitollinen jokaisesta yhteydenotosta, jonka saan. Otan edelleen vastaan tarinoita, kirjoita rohkeasti omasi <3 (pauliinamyllymaki@gmail.com)

Kiitos seurasta.
Hiivitään illalla vuoteisiimme, vedetään peitto korville ja kuunnellaan yön hiljaista hengitystä...

Pauliina

Kutsumaton vieras..

 Syksyinen tervehdys teille, blogini lukijat!
Viikonloppu reissun jälkeen on palattu sorvin ääreen ja on mukava, kotoinen fiilis. :)

kuva Mira Haukipuro

Latasin tähän pari kuvaa, joissa näkyy mieheni kädenjälkeä sisustuksessa. Ylemmässä kuvassa on "akkojen aitan" laarihirsistä nikkaroitu puuhyllykkö, jonka sain mieheltäni syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten. Hylly on ihan minun näköinen, kirveellä veistetty ja rouhea. Minä en tiedä, mikä tuossa siloittelemattomassa tyylissä minuun vetoaa, mutta tuo ajan patina on yksi kauneimmista asioista sisustuksessa <3 Kynttilänjalat sain ystävältäni joululahjaksi <3 Ne ovat peräisin visualisti/sisustaja KatjaKoon ihanista valikoimista, suosittelen, että käyt kurkkaamassa  http://katjakoo.fi/  :) Aivan ihania juttuja <3

Alapuolella oleva kuva on yksi minulle rakkaimmista sisustusjutuista kotonamme. Kuvassa on vanhin tyttäreni Usva ja kuvan on ottanut Helena Soranta, kiitos vielä Helena :) Mieheni nikkaroi kehykset kuvalle vanhan riihemme laudoista, uusi virka ajan harmaannuttamille kaunottarille, jotka taipuvat moneksi.
Sisustustarroja ja tekstejä löytyy nykyään pilvin pimein, eikä yksikään niistä ole tuntunut vetoavan minuun, saatikka tekevän minkäänlaista vaikutusta..ei ennenkuin törmäsin kuvassa näkyvään tekstiin "Täällä vartioivat enkelit". Tuo lause kolahti minuun välittömästi ja teetin siitä itselleni sopivan tarran taulun yläpuolelle. Enkelit ovat tärkeitä minulle ja lauseessa on jotain taianomaisen kaunista ja turvallista..<3

Willa harmaja valmistautuu syksyn selän hiljaiseen taittumiseen ja iltojen pimetessä, tuulen vinkuessa nurkissa, aistit herkistyvät varjojen pitenemisen tahtiin. Takkatulen ääressä illalla lapsille kirjaa lukiessani saatan aistia energia väreilyä kasvoillani, tai illalla nukkumaan ruvetessani saatan tuntea jonkin koskettavan kättäni. Yksin kotona ollessani olen jo tottunut jollain tapaa siihen, että saatan kuulla tai tuntea jotain, mitä ei silmin voi nähdä. Uskon, että meillä jokaisella on kyky aistia näitä asioita, mutta tuo aisti on vain nykyajan muihin aisteihin raskaasti nojaavassa yhteiskunnassamme surkastunut, kuin käyttämätön lihas. Lapset ovatkin usein herkkiä tällaisia asioita aistimaan, mutta harmillisesti tuo aisti iän myötä useimmilla heikkenee käytön puutteessa ja muun informaation lisääntyessä.

Palaan mielessäni muutamia vuosia sitten sattuneeseen ilmiöön, joka piinasi minua jonkin aikaa kodissamme
Nukuimme silloin mieheni kanssa nykyisessä lastenhuoneessa, yhdessä talomme aktiivisimmista huoneista. Aistien herkistyminen oli vasta hiljalleen avautumassa minulle, kun iltaisin aloin tuntea poskeani kosketettavan. Ihmettelin tätä jokailtaista tuntemusta ja aistin, että sänkymme vieressä seisoo joku. Jostain vain tiesin asian olevan näin. En osaa selittää sitä paljonkaan paremmin, mutta olen vähitellen oppinut asiaa tutkiessani, että selvätuntoisuuteen, mikä on minulla hallitsevin kanava, kuuluu yhtenä asiana juurikin tuo, että vain "tietää" asoita, ilman, että kukaan kertoo. Myös ihmisten tunnetilojen aistiminen on todella herkkää.  Eli tiesin, että sänkymme vieressä seisoi jokin. Tämä jatkui ja jatkui ilta illan perään. Pyyhin välillä turhautuneena poskeani, koska energia värähtelyt häiritsivät untani. En osannut tuolloin vetää rajaa, milloin en halua minua lähestyttävän. Energia, jonka huoneessamme tunsin, alkoi olla häiritsevän negatiivista. Iltaisin se alkoi tuottaa minulle jonkinasteista kipua, kasvojani ikäänkuin pistettiin. Ei kovin voimakkaasti, mutta ärsyttävää se oli. Havahduin asiaa todella miettimään, kun Kaamos, joka silloin osasi juuri ja juuri puhua, alkoi reagoimaan voimakkaasti huoneessa ollessamme. Vaipanvaihdon yhteydessä poika usein takertui minuun ja osoitti juuri tuota kohtaa sänkymme vieressä, vapisi ja huusi "pelä, pelä, pois!" Tätä tapahtui muutaman kerran ja tapahtumien välillä oli jokunen viikko. Siunasin huoneen useaan kertaan,mutta energia ei rauhoittunut ilman ulkopuolista apua.Tämän myötä kävi ilmi, että aivan kuin olin aistinutkin, huoneessa oli vihamielinen nainen, joka tarvitsi apua päästäkseen eteenpäin. Sittemmin tuota rauhatonta kulkijaa en ole talossamme aistinut ja hyvä niin, kaikinpuolin. Itse vedän selkeän rajan siihen, että jos nämä kulkijat pelottavat jo lapsiakin, asialle on tehtävä jotain.

kuva Mira Haukipuro

Henkisyys, aistiminen, mediaalisuus. Tämä kaikki on ikuista oppimista ja opettelua. Onko sitä koskaan valmis? En usko. Ja hyvä niin. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen tästä lahjasta, vaikka se välillä rankalta tuntuukin. Lapsen kengissä vasta tällä saralla. Uskon kuitenkin, että ei meille ihmisille näitä asioita avata, ennekuin olemme valmiita ja silloinkin sitä tahtia, kuin se kenellekin on hyvä.

Otan kissan kainaloon ja kääriydyn vilttiin.
Kokeilkaa takkatulen rentouttavaa vaikutusta syysiltoina <3

Willa harmajan emäntä :)