Hameenhelmat hämärässä

 Inspiroiko syksy teitä, niinkuin se inspiroi minua? Minusta tuntuu, etten tarvitse, kuin teemukista nenääni leijuvan omenakanelin tuoksun, niin mieleeni alkaa sadella mitä ihanimpia mielikuvia syksystä.
Ne eivät ole ikäviä mielikuvia rapakoista ja loskasta. Ehei. Ne ovat jotain ihan muuta. Ne ovat kuivat vaahteranlehtikasat puistossa, hieman sammaleenpeittämän penkin vieressä. Kaikkialla on hiljaista ja keltaista. Vain lehdet kahisevat kulkijan jalan alla. Ne ovat keltaiset kumpparit ja reippaat askeleet, poltetun oranssin värinen sateenvarjo. Ne ovat nuotion räiske ja sen lämpö kasvoilla. Pala vaahtokarkista jonka pinta on aavistuksen hiiltynyt. Ne ovat korillinen omenoita vierineenä kumollaan olevasta pärekorista ruutuviltille valtavan omenapuuvanhuksen alla. Mummon kutomat villasukat ja hyvä kirja. Kullankeltainen heinäpaalipino, ajan harmaannuttama niittylato lainehtivan elon ympäröimänä. Syvänvihreä ikimetsä ja kaatuneella puunrungolla kuksasta juotu kaakao.

 Ikuinen romantikkoko? Ehkä. Mutta olen sitä enemmän, kuin mielelläni. En halua ajatella syksyä mitenkään muuten, koska nykyinen ajattelumallini mahdollisesta hienoisesta realismin puutteesta huolimatta nostaa värähtelytasoani ja tuo minulle valtavasti inspiraatiota ja ällistyttävän hyvää mieltä. Suosittelen kokeilemaan.
 Ja kuka sanoi, etteivät nämä mielikuvat voi olla tosia?  Nakkaa vain sen ennakkoasenteen sinne metsänreunaan, ennenkuin lähtee sinne piknikille tai nuotiolle vaahtokarkkipussi eväskorissa <3 Ei kaiken tarvitse olla aina aineellista hyödykettä tuova suorite. Suurimmin ammentaa, kun ammentaa sielulle ja mielelle. Kukin tavallaan. Se oma juttu löytyy varmasti.

 Yhtä varmasti, kun tulee syksy, tulee myös henkimaailman läsnäolo lähemmäksi. Aistimmepa sen, tai emme. Ja voi ystäväni, kyllä, kyllä! Willa harmajan seinien sisäpuolellakin kuiskistaan jälleen tuolta toiselta puolelta noita pitkiä, syviä huokauksia, joita vain harvojen korvat kuulevat. Välillä suhtaudun siihen innoissani, kuin pieni lapsi. Välillä hieman jännityksen sekaisin tuntein kuulostelen ja aistin ypäristöäni.
Mitäkö on tapahtunut, kysyt? Kodissamme, niinkuin lähes jokaisessa kodissa on henkienergioita. Toiset aistivat niiden läsnäolon, toiset eivät. Toisille se on tunne, että joku katsoo, eikä paikalla ole kuitenkaan ketään. Toisille se on vain intuitiivinen tieto siitä, ettei ole yksin. Toinen haluaisi aistia, mutta mitään ei tapahdu. Koska kaikelle, aivan kaikelle on tarkalleen määrätty aikansa ja paikkansa. Mikään ovi ei avaudu, jollei sitä avata. Toinen haluaakin sen pysyvän tiukasti kiinni. Kaikki tapahtuu, juuri niinkuin kuuluukin tapahtua.
Minulle kuului tapahtua tämä seuraava asia. Ehkä siksi, että ymmärtäisin myös näköni olevan herkistymässä? Vai siksi, että joutuisin sanomaan säikähdykselle käsipäivää ja käsittelemään tuon tunteen? En todellakaan tiedä vastausta, mutta minulle tapahtui seuraavanlainen kohtaaminen;

Olin pesuhuoneessamme (jälleen tuo pääty talossamme!) Iltapesulla. Jäin hampaidenharjauksen kesken ajatuksissani mietteisiini. Minulla jäi ikäänkuin "pitkät päälle" ja hampaita pestessäni tuijotin lattian rajaan. Katsoin ajatuksissani tavallaan kaiken "läpi", enkä varsinaisesti kohdistanut katsettani mihinkään, en lattiaan, oven alareunaan, en mihinkään. Tuijotin vain ajatuksissani tyhjyyteen.

Aivan yhtäkkiä tajusin, ettei tuo tyhjyys ollutkaan tyhjä, vaan ihan hiljalleen silmieni eteen alkoi hahmottua naisen jalat. Jalassa hänellä (oli hän sitten kuka tahansa) oli puukengät. Näin myös pitkän hameen helman ja valkoisen essun alareunan. Tämä muotoutui ikäänkuin "udusta" eteeni vaaleaksi hahmoksi. Säikähdin todella ja en nostanut katsettani. Täytyy tunnustaa että tuossa hetkessä säikähdys sai minusta vallan ja poistuin kiireenvilkkaa paikalta mieheni turvalliseen kainaloon.
Kerroin tapahtumasta hänellekin ja mietiskelin hengen läsnäolon energiaa. Mietin, millaista se oli. Makustelin asiaa ja mietin, miksi säikähdin niin valtavasti. Säikähdin, koska asia tuli minulle äkkiä, enkä osannut varautua siihen. Varmaan myös siksi, että en ollut aiemmin juuri silmillä henkiä nähnyt ja ymmärsin niin nyt tapahtuneen.
Henki itsessään ei ollut pelottava. Ennemminkin sellainen hyväntahtoinen hymistelijä, joka tuumailevasti ja tomerana seisoi siinä pesuhuoneen ovella. Tämän olen tapahtuman jälkeen huomannut useampaan kertaan, kun katson ajatuksissani tai tietoisestikin kaiken "lävitse", alan nähdä vaaleita energioita. Esineiden, ihmisten aurojakin. Joskus niistä tulee selvemmin jokin hahmo. Uutta ja ihmeellistä.

Tällaisia mietteitä ja tapahtumia.
Syysfiiliksiä, mystiikkaa, kauniisti toisiinsa kietoutuneina. Muistakaa
ottaa hetki ihan itsellenne juuri tänään. Ja muistakaa, että vaikka pelko on ihmiskunnan vanhimpia tunnetiloja, sen ohjauksessa ei kannata elämäänsä elää. Tartutaan kaikkeen kauniiseen ja voimaannuttavaan <3

syyshalauksin Pauliina