Lasten suusta - hätkähdyttäviä hetkiä

 Tänään pirttimme valtaa ihana kikattelevien kymmenvuotiaiden prinsessojen parvi. Vanhimaisella tyttärelläni on kaverisynttärit ja luvassa on vaaleanpunaistakin vaaleanpunaisemmat syntymäpäivät keijukais teemalla pinkkeine booleineen, keijupölyjäätelöineen ja vaahtokarkkivuorineen. Kunhan selviän tästä hattarapilvestä ilman että aivotkin muuttuvat sokeriksi, olen taas yhtä elämänkokemusta rikkaampi ja voin todeta, että minne aika menee? Lapseni, keijukaiseni, joka teki minusta äidin, täyttää, niinkuin itse asian ilmaisi, eka kertaa pyöreitä! Komea kymppi napsahtaa tauluun ja uuden vuosikymmenen valloitus PetShop armeijan, youtubekielen ja kaveriporukan kera voi alkaa. Varokaa vain, tulevat kuukaudet, kun Usva neito rymistää, jälkeen jää leijuvia saippuakuplia, sateenkaaria, glitteripölyä ja jostain kaikuva loputon naurunremakka. Oi 10 vuoden iän ihanuutta. Hästägsydän!

 Lapset ovat opettaneet minulle elämästä ihan valtavasti. Välillä olen kuin avuton lastu elämän virrassa ajelehtien, mutta varmoina omasta voimastaan nuo pienet ihmisenalut vain luotsaavat meidän perheen kaarnalaivaa eteenpäin läpi vaippa -ja uhmaikärumban, viistosti kohti kouluikää ja siitä rytinällä sisään. Minä puristan ruoria rystyset valkeina ja leikin kapteenia vaikka kipparilakki lensi varmaan jo ensimmäisessä mutkassa kosken kuohuihin. Hei hei uskottavuus ja hyvääiti rooli. Lapset vie ja minä vikisen. Näin se on, mutta täytyy myöntää, että vaikka mahanpohjassa kourii niin kyllä minä myös haukon ihmetyksestä ja ehkä vähän myös ihastuksesta henkeäni, kun nämä oman elämänsä pelottomat seilorit näyttävät minulle matkan varrella maisemia, joihin ei minua valmistanut sen paremmin etukäteen luetut vanhemmuusopukset, kuin ympäriltä poimitut hyvät neuvotkaan. Kyllä tämä on ollut melkoisen uutta ja uniikkia. Hymyilyttää vaikka soijaakin pukkaa.

 Jokainen lapsista on sisarusparvessa erilainen. Sen tietää jokainen äiti. Meillä keskimmäinen lapsosista on Erityinen. Isolla E:llä. Hänellä on niin fyysisesti erityisiä asioita, mutta harvempi tietää sitä, että tuo poika, joka sai kasteessa nimen, joka kuvaa pohjolan mystisiä revontulitaivaita ja narskupakkasia ja tähtien tuiketta, olisi erityinen myös sellaisella tavalla, jota on vaikeaa ymmärtää ja kohdata ihmisen, joka haluaa selittää kaiken puhtaalla järjellä. Tämän pojan kanssa asiat eivät vain menne niin. Kaamos. Hän opettaa minua, perhettämme. Ravistelee maailmaani monella tavalla. Mutta eniten sillä mitä hän kertoi minulle eräänä päivänä. Juuri kun olin ymmärtänyt ja sisäistänyt asian, että on muutakin, kuin tämä elämä tässä ulottuvuudessa ja varovasti olin kurkkinutkin, että mitä se mystinen toinen puoli mahtaakaan tarkoittaa. Kaamoksen silmissä on jotain syvää ja viisasta. En ole monenkaan silmissä sellaista syvyyttä nähnyt. Tavallinen pikkupoika mielenliikkeineen ja touhuineen. Ja välähdyksinä hetkiä, jolloin ymmärrän, että kyseessä on vanha sielu, joka valitsi tämän elämän kaikkine sen haasteineen ja valitsi myös minut. Minut! Koska niin hän minulle kertoi.

 Kaamos tuli luokseni eräänä tavallisena päivänä kesken leikkiensä. Ihan yhtäkkiä hän tuumasi, että "Äiti, minä olen valinnut sinut ja isin " Sydämeni hypähti, sillä tiedän ja olen kuullut tarinoita lapsista, jotka muistavat asioita toisella puolen tapahtuneesta sielun valinnasta, kun sielu valitsee elämäänsä ihmisiä, äidin ja isän. Kaamos kertoi meidän olleen jonossa ja hän valitsi sieltä. Kysyin, mitä sitten tapahtui. Hän sanoi, että heidät laitettiin keltaiseen kukkaan ja sieltä sitten masuun. Tämä keltainen kukka..Mehän tulemme valosta. Ja me menemme valoon. Tästähän on ihan tieteellistäkin näyttöä, että rajalla ihminen kokee kirkasta valoa. Sattumaako?
Kysyin, missä hän oli ennen tuota valintaa. Poika vastaili minulle rauhallisesti ja epäröimättä. Toisessa maassa. Kotona. Kysyin, kuka Kaamosta silloin hoiti ja kuka hänestä huolehti. Vastaus pysäytti minut. "No se toinen äiti. Miranda." Katsoin poikaa typertyneenä. En kysynyt silloin enempää. Olin sanaton.

 Aikaa kului. Tuli päivä, jolloin poikani sanoi minulle taas ihan ykskaks yllättäen; "Äiti, se minun toinen äiti kutoi meille lapsille paitoja ja peittoja sellaisella koneella. Sitä piti polkea" Katsoin poikaa ällistyneenä. Kuvailin poljettavaa ompelukonetta ja sain vahvistavan vastauksen. Mainittakoon, että itsehän en osaa edes nappia ommella ja talossamme ei ole koskaan ollut ompelukonetta. Kysyin missä maassa he asuivat ja sain vastauksen "Englannissa" Kysyin, kuka hänen isänsä oli ja Kaamos kertoi, ettei hän muista isäänsä, koska tämä oli kuollut Kaamoksen ollessa vauva. Aikaa kului jälleen ja poika palasi aiheen äärelle sanoen " minulla oli toisessa elämässä veli. Hän kuoli kun minä olin jo sinun mahassa. Se ajoi pyörällä jäistä tietä ja rengas meni kuoppaan ja veli lensi puuta päin ja niska meni poikki." Minun oli vaikea sanoa yhtään mitään. Kuuntelin ja jotain kyselin. Ymmärsin, että minä olen tässä se oppilas.
 Joku sanoisi, että lapsen mielikuvitusta. Minä sanon, että mistä hän tiesi äitinsä nimen, kuin apteekin hyllyltä? Mistä hän tiesi käsityötavasta joka on hänelle täsyin vieras?
  Lapset ovat hyvin intuitiivisia ja he ovat niin vasta tulleet tälle puolelle, että heillä ei ole järki ja ego esteenä puhtaalle tietoisuudelle. Heissä on syvä viisaus.
Sitä mukaa, kun lapsi kasvaa, hän yhä enenevässä määrin kuulee epäpuhtaamman tiedon ohjausta. "Se ei ole totta." " Äläs nyt höpsi, ei se ole mahdollista. " "Katso vaikka, ei täällä huoneessa ketään ole".  Tulee järki, joka sotkee puhtaan tiedon ja hauraan muistijäljen. Tietoisuus jää useimmiten rajalle kun inkarnoidumme tänne. Lapsilla se voi olla vahvana vielä ja on myös aikuisia joilla se on säilynyt. Ja on aikuisia ja nuoria, joilla se on avautumassa uudelleen, kun käy läpi vaikka raskaita elämänvaiheita ja käy esim. tapaturman kautta lähellä "rajaa".
 Kaamos sanoi minulle vasta : "Äiti, minä muistan kokoajan vain vähemmän asioita toiselta puolelta" Vastasin hänelle että niin siinä ajan kanssa voi käydä, mutta minulle voi puhua kaiken, mitä haluaa ja muistaa, minä pidän hänen kanssaan nuo muistot hengissä.

Paljon tuli asiaa. Ollaan herkällä korvalla lastemme suhteen. Ei koskaan torpata heidän kokemaansa ja kertomaansa. Joskus herkkyys on ihan nenämme edessä, kun vain riisume laput silmiltä.
Silloin voimme nähdä palan jotain huikean ihmeellistä ja taianomaista.

<3 Pienten ihmeiden onnellinen äiti <3