Lasten suusta - hätkähdyttäviä hetkiä

 Tänään pirttimme valtaa ihana kikattelevien kymmenvuotiaiden prinsessojen parvi. Vanhimaisella tyttärelläni on kaverisynttärit ja luvassa on vaaleanpunaistakin vaaleanpunaisemmat syntymäpäivät keijukais teemalla pinkkeine booleineen, keijupölyjäätelöineen ja vaahtokarkkivuorineen. Kunhan selviän tästä hattarapilvestä ilman että aivotkin muuttuvat sokeriksi, olen taas yhtä elämänkokemusta rikkaampi ja voin todeta, että minne aika menee? Lapseni, keijukaiseni, joka teki minusta äidin, täyttää, niinkuin itse asian ilmaisi, eka kertaa pyöreitä! Komea kymppi napsahtaa tauluun ja uuden vuosikymmenen valloitus PetShop armeijan, youtubekielen ja kaveriporukan kera voi alkaa. Varokaa vain, tulevat kuukaudet, kun Usva neito rymistää, jälkeen jää leijuvia saippuakuplia, sateenkaaria, glitteripölyä ja jostain kaikuva loputon naurunremakka. Oi 10 vuoden iän ihanuutta. Hästägsydän!

 Lapset ovat opettaneet minulle elämästä ihan valtavasti. Välillä olen kuin avuton lastu elämän virrassa ajelehtien, mutta varmoina omasta voimastaan nuo pienet ihmisenalut vain luotsaavat meidän perheen kaarnalaivaa eteenpäin läpi vaippa -ja uhmaikärumban, viistosti kohti kouluikää ja siitä rytinällä sisään. Minä puristan ruoria rystyset valkeina ja leikin kapteenia vaikka kipparilakki lensi varmaan jo ensimmäisessä mutkassa kosken kuohuihin. Hei hei uskottavuus ja hyvääiti rooli. Lapset vie ja minä vikisen. Näin se on, mutta täytyy myöntää, että vaikka mahanpohjassa kourii niin kyllä minä myös haukon ihmetyksestä ja ehkä vähän myös ihastuksesta henkeäni, kun nämä oman elämänsä pelottomat seilorit näyttävät minulle matkan varrella maisemia, joihin ei minua valmistanut sen paremmin etukäteen luetut vanhemmuusopukset, kuin ympäriltä poimitut hyvät neuvotkaan. Kyllä tämä on ollut melkoisen uutta ja uniikkia. Hymyilyttää vaikka soijaakin pukkaa.

 Jokainen lapsista on sisarusparvessa erilainen. Sen tietää jokainen äiti. Meillä keskimmäinen lapsosista on Erityinen. Isolla E:llä. Hänellä on niin fyysisesti erityisiä asioita, mutta harvempi tietää sitä, että tuo poika, joka sai kasteessa nimen, joka kuvaa pohjolan mystisiä revontulitaivaita ja narskupakkasia ja tähtien tuiketta, olisi erityinen myös sellaisella tavalla, jota on vaikeaa ymmärtää ja kohdata ihmisen, joka haluaa selittää kaiken puhtaalla järjellä. Tämän pojan kanssa asiat eivät vain menne niin. Kaamos. Hän opettaa minua, perhettämme. Ravistelee maailmaani monella tavalla. Mutta eniten sillä mitä hän kertoi minulle eräänä päivänä. Juuri kun olin ymmärtänyt ja sisäistänyt asian, että on muutakin, kuin tämä elämä tässä ulottuvuudessa ja varovasti olin kurkkinutkin, että mitä se mystinen toinen puoli mahtaakaan tarkoittaa. Kaamoksen silmissä on jotain syvää ja viisasta. En ole monenkaan silmissä sellaista syvyyttä nähnyt. Tavallinen pikkupoika mielenliikkeineen ja touhuineen. Ja välähdyksinä hetkiä, jolloin ymmärrän, että kyseessä on vanha sielu, joka valitsi tämän elämän kaikkine sen haasteineen ja valitsi myös minut. Minut! Koska niin hän minulle kertoi.

 Kaamos tuli luokseni eräänä tavallisena päivänä kesken leikkiensä. Ihan yhtäkkiä hän tuumasi, että "Äiti, minä olen valinnut sinut ja isin " Sydämeni hypähti, sillä tiedän ja olen kuullut tarinoita lapsista, jotka muistavat asioita toisella puolen tapahtuneesta sielun valinnasta, kun sielu valitsee elämäänsä ihmisiä, äidin ja isän. Kaamos kertoi meidän olleen jonossa ja hän valitsi sieltä. Kysyin, mitä sitten tapahtui. Hän sanoi, että heidät laitettiin keltaiseen kukkaan ja sieltä sitten masuun. Tämä keltainen kukka..Mehän tulemme valosta. Ja me menemme valoon. Tästähän on ihan tieteellistäkin näyttöä, että rajalla ihminen kokee kirkasta valoa. Sattumaako?
Kysyin, missä hän oli ennen tuota valintaa. Poika vastaili minulle rauhallisesti ja epäröimättä. Toisessa maassa. Kotona. Kysyin, kuka Kaamosta silloin hoiti ja kuka hänestä huolehti. Vastaus pysäytti minut. "No se toinen äiti. Miranda." Katsoin poikaa typertyneenä. En kysynyt silloin enempää. Olin sanaton.

 Aikaa kului. Tuli päivä, jolloin poikani sanoi minulle taas ihan ykskaks yllättäen; "Äiti, se minun toinen äiti kutoi meille lapsille paitoja ja peittoja sellaisella koneella. Sitä piti polkea" Katsoin poikaa ällistyneenä. Kuvailin poljettavaa ompelukonetta ja sain vahvistavan vastauksen. Mainittakoon, että itsehän en osaa edes nappia ommella ja talossamme ei ole koskaan ollut ompelukonetta. Kysyin missä maassa he asuivat ja sain vastauksen "Englannissa" Kysyin, kuka hänen isänsä oli ja Kaamos kertoi, ettei hän muista isäänsä, koska tämä oli kuollut Kaamoksen ollessa vauva. Aikaa kului jälleen ja poika palasi aiheen äärelle sanoen " minulla oli toisessa elämässä veli. Hän kuoli kun minä olin jo sinun mahassa. Se ajoi pyörällä jäistä tietä ja rengas meni kuoppaan ja veli lensi puuta päin ja niska meni poikki." Minun oli vaikea sanoa yhtään mitään. Kuuntelin ja jotain kyselin. Ymmärsin, että minä olen tässä se oppilas.
 Joku sanoisi, että lapsen mielikuvitusta. Minä sanon, että mistä hän tiesi äitinsä nimen, kuin apteekin hyllyltä? Mistä hän tiesi käsityötavasta joka on hänelle täsyin vieras?
  Lapset ovat hyvin intuitiivisia ja he ovat niin vasta tulleet tälle puolelle, että heillä ei ole järki ja ego esteenä puhtaalle tietoisuudelle. Heissä on syvä viisaus.
Sitä mukaa, kun lapsi kasvaa, hän yhä enenevässä määrin kuulee epäpuhtaamman tiedon ohjausta. "Se ei ole totta." " Äläs nyt höpsi, ei se ole mahdollista. " "Katso vaikka, ei täällä huoneessa ketään ole".  Tulee järki, joka sotkee puhtaan tiedon ja hauraan muistijäljen. Tietoisuus jää useimmiten rajalle kun inkarnoidumme tänne. Lapsilla se voi olla vahvana vielä ja on myös aikuisia joilla se on säilynyt. Ja on aikuisia ja nuoria, joilla se on avautumassa uudelleen, kun käy läpi vaikka raskaita elämänvaiheita ja käy esim. tapaturman kautta lähellä "rajaa".
 Kaamos sanoi minulle vasta : "Äiti, minä muistan kokoajan vain vähemmän asioita toiselta puolelta" Vastasin hänelle että niin siinä ajan kanssa voi käydä, mutta minulle voi puhua kaiken, mitä haluaa ja muistaa, minä pidän hänen kanssaan nuo muistot hengissä.

Paljon tuli asiaa. Ollaan herkällä korvalla lastemme suhteen. Ei koskaan torpata heidän kokemaansa ja kertomaansa. Joskus herkkyys on ihan nenämme edessä, kun vain riisume laput silmiltä.
Silloin voimme nähdä palan jotain huikean ihmeellistä ja taianomaista.

<3 Pienten ihmeiden onnellinen äiti <3

Paljon melua "tyhjästä"

 Tervehdys rakkaat lukijat taas pitkästä aikaa! Päivät ovat pidentyneet ja valo alkaa saada niskalenkki otetta pimeydestä. Kevättä kohden mennään hitaasti, mutta varmasti. Willa harmajan pikkuväki on ollut nuhaista ja välillä kuumeistakin, joten olen niistänyt pikku neniä, vaihtanut vaippoja, lääkinnyt ja ollut äiti sanan varsinaisessa merkityksessä varsin kokopäiväisesti viime viikot. Siitä johtuen blogini on ollut paljon hiljaisempi, mutta nyt ilokseni näyttää siltä, että taudin selkä on taittunut ja arki palautuu hiljalleen tuttuihin uomiinsa ja sen myötä myös omille töille ja harrastuksillekin löytyy aikaa.

Monenlaista on tapahtunut ja arki on rullannut tasaiseen tahtiin, mutta on tuon arjen keskellä tullut tilanteita, jotka koskevat vahvasti blogini aihepiiriä.Viimeisin näistä tapahtumista sattui eilen. En osaa selittää syytä siihen, miksi tapahtumat sattuvat usein silloin, kun olen yksin kotona. Tämä oli sarjassamme erittäin selkeitä aistimuksia. Eli en missään tapauksessa erehtynyt, tai kuvitellut asiaa. Myöskään mitään järjellistä selitystä en tälle tapaukselle yrityksistä huolimatta löytänyt. Palaan siis eiliseen päivään. Istuin työjuttuja tekemässä sohvalla tietokone sylissäni, kun koiramme, joka on usein irti pihalla, hyppäsi ikkunaa vasten kurkistamaan, mitä puuhailen ja halusi päästä sisään. Ajattelin, että teen työt loppuun, ennenkuin päästän Matamin, koiramme sisälle. Matami hyppäsi alas ikkunalta ja minä jatkoin töitäni. Yhtäkkiä kuulin kodinhoito huoneestamme äänen, jota on vaikea selittää. Ensin ajattelin että imuri kaatuu. Mutta ääni jatkui ja jatkui. Imuri kaatuu yleensä kerran, ei kolmesti tai neljästi. :D Ääntä voisi kuvailla tässä kohtaa sellaiseksi, kuin joku olisi kompuroinut imuriin. Pelästyin hiukan, mutta sitten mieleeni juolahti, menikö Matami raapimaan ja kolistelemaan kodinhoitohuoneen ovelle. Ponkaisin ylös aikeenani tarkistaa asia. Satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos ja tajusin Matamin kuitenkin olevan edelleen sohvan takana olevan ikkunan alla, eikä se olisi mitenkään kerinnyt takaisin talon päästä ikkunan alle. Sen verran nopeasti tapahtumat kulkivat. Päästin tyllerön sisälle kaverikseni ja menin tarkastamaan kodinhoitohuonetta. Ajattelin, että imuri olisi nurin vähintäänkin, mutta ei. Imuri seisoi nurkassa omalla paikallaan siinä, mihin se oli viimeksi jätetty. Mikään muukaan ei huoneessa millään tavalla viitannut siihen, että siellä olisi vain hetkeä aiemmin rymissyt pitkään ja äänekkäästi. Menin vessaan ja hetken päästä samainen ääni kuului jälleen, mutta tällä kertaa lyhyempänä. Itse asiassa ääni lakkasi melkein heti. Tarkistin huoneen jälleen, mutta yhtä laihoin tuloksin. Mikään ei ollut muuttunut. Koirammekaan ei reagoinut tilanteeseen millään tavoin, mikä oli mielestäni perin outoa. Kerroin myöhemmin tapauksesta myös miehelleni ja koetimme yhdessä miettiä syytä äänelle. Emme kuitenkaan löytäneet mitään järjellistä selitystä. Vaikka kuulen asioita suhteellisen usein, harvoin kuulemani äänet ovat kestäneet yhtä pitkään. Ikäänkuin imuri todellakin olisi kaatunut monta kertaa tai joku olisi kompuroinut siihen. Omituista. Tapaus jää arvoitukseksi talossamme sattuneiden yliluonnollisten ilmiöiden listalle.

Näkymä meidän talon olohuoneesta lastenhuoneen ovelle. Kyseinen pääty on talomme aktiivisinta aluetta.

 Talossamme minä en ole kuitenkaan ainoa, joka on aistinut ja kokenut yliluonnollisia asioita. Sinänsä mielenkiintoista, että myös lapset ovat aistineet jotain outoa. Meillä oli vierailulla lapsi, jolla tiedän olevan kyky aistia ja hän on hyvin henkinen lapsi. Hänellä on lukuisia kokemuksia henkimaailman läsnäolosta pitkin elämäänsä. Hän oli meillä yökylässä ja seuraavana päivänä hän tuli kertomaan minulle kokemuksistaan. Hän oli yöllä mennyt vessaan saunatiloihin ja kertoi saunan oven olleen kiinni. Hän kertoi kuulleensa selkeästi löylyhuoneesta saunomisen ääniä ja hengitystä ja liikkumista.Kaikki muut talossa olivat tuohon aikaan jo nukkumassa ja sauna oli tyhjä. Samainen lapsi kertoi samalla vierailullaan toisesta yliluonnollisesta kokemuksestaan, joka sijoittuu talomme pihamaalle. He olivat ulkoilemassa tyttäreni kanssa pihallamme, kun tämä lapsi oli havainnut kesken leikkien talon nurkalla vaaleamekkoisen tytön, joka oli hävinnyt kulman taakse. Meidän tyttäremme ei tätä ollut nähnyt, vaikka hänkin oli ulkona tuolloin. Kokemus oli ilmeisesti kuitenkin erittäin todellinen, koska lapset tulivat välittömästi sisälle kertomaan tapahtumasta ja he vaikuttivat kiihtyneiltä. Käsittääkseni tyttäremme oli säikähtänyt vieraamme kerrottuaan havainnostaan, vaikka tyttäremme ei ollut havainnut itse asiaa. Lapset ovat usein herkkiä aistimaan henkimaailmaa. En tässä tapauksessa näe mitään syytä epäillä lapsen kertomia kokemuksia. Toiset ovat luontojaan herkkiä aistimaan ja luulempa vahvasti, että tämä lapsi on synnyinlahjanaan saanut ominaisuuden aistia ja vaistota asioita, mitä valtaväestö ei aisti.

Mielenkiintoisia tapauksia ja tapahtumia.Vaikka kotonamme tapahtuu paljon asioita, tämä on silti ihana ja rakas oma koti, jossa minun ja muun perheen on hyvä olla. Teemme täällä tavallisia, arkisia asioita ja elämme tavallista elämää. Välillä elämäämme vain värittävät selittämättömät tapahtumat. Rakastan itse vanhoja rakennuksia ja niissä on mielestäni aivan omanlaisensa tunnelma. Vanhoilla seinillä olisi paljon kerrottavaa ja olen sanonut aina, että vanhoilla taloilla on ikäänkuin sielu. Niissä on sitä jotain.

Nautitaan arjesta, elämästä ympärillämme ja nautitaan auringosta
joka nousee päivä päivältä yhä korkeammalle <3

Willa harmajan emäntä

Enkeleitä, onko heitä?- Kielon tarina

 Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,  hän´t ihana enkeli kotihin vie..Lapsi tekee lumienkeleitä. Enkelikello, enkelikiiltokuvia..Enkelitä, onko heitä? Kyllä. On. On enkeleitä. Näissä mietteissä avasin bloggerin tänään ja päätin kirjoittaa teille pitkään mielessäni olleesta tapahtumasta ja kaikesta siitä, mitä enkelit minulle ovat, miten ne ovat vaikuttaneet minun elämääni ja miten enkelit voivat vaikuttaa ihan jokaisen ihmisen elämään. Raamatussakin on lukuisia mainintoja enkelistä. Enkelit ovat kaikille tuttu käsite. Mutta jääkö se sitten siihen? Ovatko enkelit vain jotain, mistä laulamme jouluaikaan kauneimmissa joululauluissa? Ovatko enkelit vain kauniita kuvia ja ajatuksia ja tarinoita? Ehkä jonkun mielestä myös hömppää tai etäinen asia, johon ei uskalleta perehtyä. Monenlaisia suhtautumistapoja on. Itselleni enkelit olivat pitkään juurikin kauniita mielikuvia. Uskoin niiden olemassaoloon myös tuolloin jollain tasolla, mutta en uskaltanut niitä sen enempää ajatella, ettei niistä tulisi minulle itseisarvo syrjäyttämään pois Korkeinta, itse Jumalaa. Nyt olen kuitenkin tajunnut, etteivät nämä kaksi asiaa sulje toisiaan pois. Psalmissakin sanotaan;  "Sillä Hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn, varjella sinua kaikilla teilläsi". Enkelit ovat Jumalan palvelijoita ja sanansaattajia. Ei enkeleitä tarvitse vieroksua, vältellä tai oudoksua. Ne ovat. Halusimmepa, tai emme.

Itselleni enkelit ovat tulleet erittäin tärkeiksi ja lähelle pienen poikani ja tyttäreni menehtymisen myötä. Se oli taitekohta. Haluan kovasti kertoa teille kahdesta voimallisesta enkelikokemuksesta, jotka olen saanut kokea, kun minulla on ollut kaikkein vaikeinta ja on tuntunut, että en kertakaikkiaan enää millään jaksa eteenpäin ja minä vain yksinkertaisesti olen ihan hukassa ja yksin.

Kielo tyttäremme menehtyi vatsaani rv 35 toukokuun lopussa v 2013. Alkukesän lämpöisenä päivänä silittelin vatsaani ja ripustelin pyykiä ulos kuivumaan. Olin äärettömän onnellinen. Niin onnellinen, kuin viimeisillään raskaana oleva nainen vain voi olla. Kävin rauhallisella kävelylenkillä taapertaen kuin ankka järjetön virne naamallani. Minusta tulisi jälleen äiti. Olin jo kuukausia tuntenut pikkuiset liikkeet vatsassani ja en voinut lakata kuvittelemasta, miten kohta saisin koskettaa pieniä sormia, katsoa silmiin pienokaista, jota olin kantanut vatsassani nämä kuukaudet. Nähdä pienet varpaat, painaa nenäni vauvan hennon untuvaiseen niskatukkaan, nuuhkia vauvan tuoksua ja kuunnella pikkuruista ätinää. Ottaa syliin, olla tarpeellinen, olla äiti ja rakastaa niin paljon, että vain sydän sen ymmärtää.
Toisin kävi. Illalla istahdin sohvalle ja tajusin, etten ollut tuntenut pikkuruisia liikkeitä koko päivänä. Hätä iski tajuntaan ja jaoin välittömästi huoleni mieheni kanssa. Soitimme lastenhoitajan paikalle ja peittelimme lapset nukkumaan ja suuntasimme kuulaana alkukesän iltana kohden sairaalaa. Koko matkan ajan mielessäni hoin "tapahtukoon Sinun tahtosi." Kuitenkin suurin osa mielestäni piti toivoa yllä ja ajattelin, ettei salama iske samaan paikkaan kahta kertaa. Saavuimme sairaalaan ja meidät otettiin sisään.Pääsin heti käyrille. Mieleeni on painunut lähtemättömästi doplerin tyhjä kohina. Mitään muuta ei kuulunut. Hakivat lääkärin ja ultralaitteen. Käskivät kääntää kylkeä. Lääkäri laski ultralaitteen vatsalleni. Katsoin monitoria. Vain liikkumaton vauva. Siinä, missä oli sydän, ei näkynyt tuttua liikettä. Kohdussani oli enkeli.

Todellisuus iski tajuntaamme lääkärin sanojen myötä; "Valitettavasti täällä ei ole enää elämää." Huusin. Huusin suoraa huutoa. Ei! Ei enää meille, minä en pysty tähän! Minä en jaksa käydä tätä taas läpi.Takerruimme mieheni kanssa toisiimme kuin kaksi hukkuvaa. Meidän vauvamme oli poissa.
Kolmen tuskallisen käynnistyspäivän jälkeen synnytin kauniin tyttövauvan. Tumma, kihara tukka. Kauniit, täydelliset sormet ja varpaat. Silti kaikesta näki tuskallisen selvästi, että hän oli jo poissa. Hän sai nimekseen Kielo. Kielot kukkivat juuri kauneimmillaan kotipihallamme.. Olimme valinneet nimen jo paljon aiemmin, mutta emme tajunneet, että nimellä olisi lopulta näin syvä merkitys. Kun tulimme kotiin, mieheni kävi poimimassa minulle kauniin kimpun hentoja kielonkukkia. Asettelin ne maljakkoon ja valitsin vauvalle arkkuun puettavat vaatteet kimpun viereen.

Muutama kuukausi tämän jälkeen enkelit astuivat mukaan elämääni.
Oli yö, kun heräsin siihen, että mieheni sanoi olonsa olevan todella huono. Hän ei saanut päätään liikutettua ja leuka ei mennyt rintaan, vaikka pyysin häntä koeilemaan. Pää oli hirveän kipeä. Hän pyysi minua soittamaan ambulanssin. Soitin ja menin pihalle ambulanssia odottamaan. Olin käynyt mielessäni läpi vaihtoehtoja ja pelkäsin aivokalvon tulehdusta. Katsoin pimeälle yötaivaalle ja itkien kuiskasin; "Jumala, auta"..Heti tämän jälkeen ilmestyi pimeälle pihamaallemme metrien päähän minusta valtava valo! Valoalue oli useita metrejä korkea ja suunnilleen puolitoista metriä leveä. Katsoin tätä käsittämätöntä näkyä mykistyneenä. Valo hohti. Se hohti kirjaimellisesti, muuttuen välillä kirkkaammaksi, välillä himmeämmäksi. Tein klassisen asian, nipistin itseäni. Valo ei kadonnut. Hieroin silmiäni ja katsoin välillä poispäin. Valo ei kadonnut vieläkään. Hiljalleen, aivan hiljalleen tajusin asian. Edessäni oli enkeli. Katsoin ja katsoin. Kyyneleet virtasivat kasvojani pitkin ja minulle tuli käsittämättömän rauhallinen ja hyvä olla. Tätä tapahtumaa kesti suunnilleen minuutin verran. Sitten, aivan aavistuksenomaisesti, tuo valo hiljalleen himmeni ja lopulta hiipui pos. Pihamaalla oli vain pimeä hiljaisuus ja minä, pyyhkien kyyneleitä kasvoiltani. Ambulanssi tuli ja mieheni pääsi hoitoon. Aivokalvon tulehdusta hänellä ei ollut, vaan aiemmin sattuneesta ulosajosta jääneet niskavammat olivat äityneet todella pahaksi. Tuona hetkenä, tuolla öisellä pihamaalla minut valtasi tunne, että kaikki menee hyvin, eikä miehelläni ja perheellämme ole mitään hätää. Siitä hetkestä olen saanut niin monta kertaa voimia vaikeisiin tilanteisiin. Minä voin sanoa sen ihan satavarmasti. Enkeleitä on olemassa, emmekä me ihmiset ole hetkeäkään yksin. Se, jos mikä, on pomminvarma asia.

 Toinen, äärimmäisen ihana enkeli kokemus oli kerran erittäin vaikeassa elämäntilanteessa, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Olin tuona aikana käymässä eräänä harmaana päivänä lasteni haudoilla. Minulla oli mukanani seuraa, mutta lopuksi pyysin, että jos saisin hetkeksi jäädä yksin haudalle ja olla omien ajatusteni kanssa. Muut menivät. Minä jäin. Seisoin kahden pienen haudan äärellä ja tunsin olevani niin yksin ja ihan hukassa. Tilanne elämässäni oli sellainen, etten kertakaikkiaan tiennyt, mitä tehdä. Siinä seistessäni tunsin, miten minua tartuttiin olkapäästä. En fyysisillä silmilläni nähnyt mitään, mutta se tunne! Se oli jotain ihan käsittämätöntä. Tunsin, miten vieressäni oli enkeli, joka piti minua olkapäästä kiinni ja se, mikä sai minut itkemään, oli se turvallisuuden ja huolenpidon tunne. Vierelläni oleva enkeli oli valtava. Se oli niin suuri, että en osaa sitä kertoa. Tajusin vain, että nämä olennot pitävät meidänkin pienestä perheestä huolta. Ne ovat valtavan kokoisia ja se rauha, mikä heistä välittyy, on sellaista, ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Seisoin siinä, kahden rakkaan lapseni haudalla syyspäivänä ja minun, väsyneen äidin vierellä oli valtava enkeli, joka kertoi sanattomasti minulle, että meidän perhettä kannetaan. Tapahtuma vaikutti koko loppupäivään ja muutti asenteeni enkeleitä kohtaan lopullisesti. Tämän jälkeen teetin kotini seinälle suuren sisustustarran "Täällä vartioivat enkelit" Ja niin he ovat todella tehneet. Meillä ei ole täällä mitään hätää.

Ensi kerralla kirjoitan vähän lisää enkeliasiaa siitä, miten enkeleitä voi pyytää auttamaan ihan arkipäiväisissäkin asioissa. Tähän loppuun haluan liittää runon, jonka olen saanut äidiltäni, kun nuoruuden myrskyt minua riepottelivat. Tämä ei siis tosiaan ole itseni kirjoittama, mutta on ollut minulle erittäin tärkeä runo siitä päivästä asti, kun äiti antoi minulle kortin, jossa tämä runo luki.

Tämän runon myötä toivotan sinulle, rakas lukija, ihanaa iltaa ja enkeleitä <3

Eräänä yönä mies näki unen.
Hän oli kävelemässä rannalla luojan kanssa,
kun taivaalle välähti näkymiä hänen elämästään.
Jokaisessa näkymässä hän huomasi kahdet jalanjäljet hiekassa;
toiset olivat hänen omansa ja toiset Luojan jalanjäljet.

Ennen kuin viimeiset näkymät hänen elämästään tulivat esille,
hän katsoi taakseen jalanjälkiä hiekassa.
Hän huomasi, että monta kertaa matkan varrella oli vain yhdet
jäljet hiekassa. Hän myös huomasi, että jäljet puuttuvat juuri
niinä aikoina, jolloin hänellä oli ollut elämässään kaikkein vaikeinta.
Tämä vaivasi häntä kovasti, joten hän kysyi Luojalta.

"Luoja, kun päätin seurata Sinua sanoit kulkevasi mukanani
joka askeleella. Nyt kuitenkin huomaan, että elämäni
vaikeimpina aikoina hiekassa on vain yhdet jalanjäljet.
En ymmärrä, miksi hylkäsit minut silloin,
kun Sinua eniten tarvitsin".
Luoja vastasi. "Rakas lapseni, rakastan sinua
enkä milloinkaan hylkäisi sinua. Vaikeuksiesi aikoina,
jolloin näit vain yhdet jäljet hiekassa,
minä kannoin sinua." 

Kuiskauksia käytävillä

Kuva Helena Soranta

 Willa harmajan pikkuväki pukeutuu haalareihin ja matka kohti mummolaa alkaa :) Aamu on vierähtänyt koko perheen kesken ruoanlaitossa ja laululeikkien, sekä satukirjojen parissa. Nyt on hetki omaa aikaa kirjoittaa teille blogia, kaikki ihanat lukijat. Olen tosi iloinen, että luette blogiani. Nöyrä ja lämmin kiitos teille ihan jokaiselle! :)


Sytytän suitsukkeen palamaan ja sen savu kiemurtelee hiljalleen kohti kattoa. Tumma, syvä tuoksu täyttää pirtin ja kuppi kahvia seuranani kääriydyn tänne lämpöhuovan alle tietokoneen kanssa. Minulla on teille kerrottavaa.
           
                                                     Tapahtumia meidän mökissä

Kerron kahdesta tapahtumasta, jotka ovat molemmat täällä meidän torpassa tapahtuneita asioita. Vuosia sitten olin työpöytäni äärellä ajatuksiini syventyneenä, kun yhtäkkiä kuulin hennon, lähes monotonisen lapsen äänen joka sanoi yhden ainoan sanan "Äiti". Käännyin kummastuneena äänen suuntaan, eikä ketään näkynyt. Kukaan lapsistamme se ei ollut, koska he eivät olleet paikalla laisinkaan. Ääni oli mielestäni tytön ääni, arvioisin iäksi 4-6 vuotta. Ääni oli tasainen, eikä siinä ollut ns. sävyjä, vaan ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut nauhalta. Cd- soitinta minulla ei tuolloin edes ollut. Hämmästyttävä tapahtuma vuosien takaa. Enkä ole kertaakaan tuon tapahtuman jälkeen kuullut vastaavaa.

Toinen tapahtuma on hyvinkin tuore ja sattui poikkeuksellisesti lastemme ollessa kanssani kotona. Olin tulossa ulkoa sisälle ja kodissamme on ulkoa tullessa pieni kylmä eteinen, josta on ovi pirttiin. Tuo ovi on suljettuna aina, niinkuin silloinkin. Olin eteisessä aikeissa avata pirtin oven, kun kuulin ihan korvani juuresta selkeän miehen hymähdyksen "Hmh!" Ääni oli todella selkeä ja kuului aivan vierestäni. Äänen sävy oli turhautunut, tuli tunne, ettei toimintani miellyttänyt tuota miestä. Sen kummemmin en ehtinyt jäädä tilannetta silloin miettimään, kun lapsoset vaativat huomioni. Hämmästyttävä ja erikoinen tapahtuma, joka jäi kyllä mieleen. Ensi kerralla kyllä kysäisen näiltä kulkijoilta, mitä asiaa heillä minulle on. Arkitilanteissa ei vain aina ole aikaa sellaiseen.

                                             Uusi projekti lukijoiden avustuksella

Selittämättömästi avautuva ovi, askeleita, vaikka paikalla ei ole muita, kosketus, mutta ketään ei näy. Onko sinun kodissasi tai elämässäsi tapahtunut asioita, joille et ole löytänyt mitään selitystä? Et ole yksin. Meitä, jotka koemme näitä asioita, on yllättävän paljon.

Olen aloittamassa blogissani ihan uudenlaista projektia. Sain idean jutellessani erään minulle erittäin läheisen ihmisen kanssa hänen kotonaan sattuneista yliluonnollisista tapahtumista. Hänen luvallaan ja myös hänen toiveestaan kerron hänen kohdalleen sattuneista tapahtumista seuraavassa postauksessani. Tästä lähtikin idea, josta nyt kerron. Onko juuri sinulla tapahtuma, jonka haluaisit ehkä kertoa, mutta et halua sinua itseäsi liitettävän tarinaan? Nyt tarjoan juuri sinulle mahdollisuuden tähän. Jos haluat jakaa kokemuksesi anonyymisti, tämä on siihen turvallinen mahdollisuus. Kirjoitan tarinasi yksityisyyttäsi kunnioittaen ja kertomasi mukaisesti. Otan vastaan myös tarinoita tapahtumasarjoista ja/tai toistuvista kokemuksista. Tällaiset tarinat ovat kiehtoneet, hämmästyttäneet ja kulkeneet perimätietona maailman sivu sukupolvelta toiselle. Kaikki eivät halua näistä asioista  kuitenkaan julkisesti itse kertoa. Minä voin toimia sinun  tarinasi äänenä. Ota rohkeasti yhteyttä

 -facebookissa yv:llä,
-sähköpostitse osoitteeseen pauliinamyllymaki@gmail.com tai
-soita 040-174 1216/Pauliina

Jaetaan yhdessä sinun tarinasi.


Tämän projektin ohella kirjoitan edelleenkin myös omista kokemuksistani, arjestani ja henkisyydestä. Kaikesta siitä, mitkä ovat blogini kivijalkoina toimineetkin :)


Arkistojen kätköistä:


Syysaamun oranssit
sormet
vasten minua.

Sen kirkkaus häikäisee
sieluani,
kauneus koskettaa
sydäntäni.

Metsän sammaleessa
kuulen askelteni
keveän äänen.

Rannan polku laskeutuu
suutelemaan vettä


Jaetaan kokemuksiamme, kirjoitetaan ne jälkipolvien luettavaksi. Talletetaan muistoja, jotta jälkeemmekin jääneet voivat kertoa niitä hämärtyvissä illoissa ja nähdä verhon liikahtavan..
 Pauliina


         






                                               

Kuva Helena Soranta

Huokauksia hämärässä...

Kuva Helena Soranta

 On aamu. Aurinko on piiloutunut syysharmaan pilviverhon taakse, kuin luovuttaneena. Jo aamulla kynttilöitä sytyttäessäni tajuan, taistelu pimeää vastaan on alkanut.

Nostan syliini ystäväni tekemän kauniin sulkavihon, johon alan koota vapaita rivejä mieleni sopukoista. Kirjoittaminen tuo minulle rauhaa ja mielihyvää. Se on kuin mieleni toinen koti, jonne voin livahtaa kesken päivän, kun tuntuu, etten saa otetta hetkestä ja kaipaan paikkaa, jossa voin levittää sydämeni kartan kolhiintuneelle pöydälle ja etsiä jännittävimpiä reittejä kynäni kulkea. En tajunnut, minkä lahjan äiti antoi minulle, kun sanoi, että kirjoita runoja. Tokaisin, ettei minua pätkääkään einoleinot kiinnosta, vaan mielenkiinnon kohteeni ovat jossain ihan muualla, kuin pölyisissä kirjoissa ja runouden mitäänsanomattomalla saralla. Kuinka väärässä olinkaan. Kaikesta. Muistan suhteellisen hyvin hetken, kun istuin sänkyni päällä kotitalomme vinttikamarissa ja vähän hämmentyneenäkin nostin syliini ruusuvihon, jonka olin äidiltäni saanut. Ne haparoivat ensimmäiset rivit ja se hetki, kun tajusin kirjoittaneeni ensimmäisen runoni. Sitä en aavistanut, että tuo tie imaisisi minut mukaansa ja että kuluttaisin lukemattomia mustekyniä loppuun ja pöytälaatikkoni tulisivat pursuilemaan vihkoja, joihin sydämen palolla vuodattaisin elämäni ilot ja surut. Tänä päivänä sen tiedän ja jälleen kerran olen tilanteessa, että minun on vain yksinkertaisesti todettava; Äidit ovat useimmiten oikeassa. That´s it.

Onko muita ihmisiä, jotka näkevät syksyssä muutakin, kuin ärsyttävät vesisateet ja katuihin ikävästi liiskaantuneet, märät lehdet? Uskon, että on. Minulle syksy on sananakin jo lämpimiä värejä hehkuva aika. Se tuo mieleeni oranssit villasukat, takkatulen räiskeen, nuotion hehkussa lämpenevät kasvot, teekupin ja ruudullisen viltin. Ja loputtoman määrän ihanaa, kaikkialle hiipivää mystiikkaa. Olen varmaan vähän tärähtänyt, mutta olen sitä erittäin mielelläni. Jos jotakin olen tässä elämässä oppinut, niin sen, että ole oma itsesi. On hukkaanheitettyä aikaa tuhlata elämänsä päiviä sellaisten ihmisten miellyttämiseen, joille et kelpaa, vaikka kuinka yrittäisit. Olen elänyt senkin ajan, mutta nyt olen siitä vapaa. Voin olla oma itseni ja hymyillä peilikuvalleni, joka on aitoa minua. Näin se on, että karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Kun yhteen suuntaan kumarrat niin toiseen suuntaan pyllistät :D Ei siitä mihinkään pääse. Ollaan jokainen juuri sitä, mitä me sisimmässämme olemme <3 Se on rikkautta, ettemme ole samanlaisia! Miten paljon voimmekaan silloin oppia toisiltamme <3

Eräänä päivänä Willa harmajan pirtissä sain taas kokea, että en liiku talossa yksin. Touhujeni lomassa havahduin yhtäkkiä siihen, että kuulen jotain, mikä ei kuulu tavanomaisten talon äänien joukkoon. Pysähdyin. Kuuntelin. Kyllä. Lastenhuoneesta se kuului, taas kerran. Raskas hengitys. Niinkuin joku mies nukkuisi sikeää unta raskaasti hengittäen ja hengitys kuulosti siltä, niinkuin nenä olisi tukossa. Kuuntelin äimistyneenä. Paikallistin äänen kuuluvan kerrossängyn alapediltä. Samasta paikasta, jossa olen kuullut myös aiemmin selvää kuorsausta, jonka myös vanhin tyttäreni on kuullut. Silloin hän tulikin luokseni ihmeissään kysymään, miksi heidän huoneessaan kuuluu miehen kuorsausta, vaikkei isi ole edes kotona..Koitappa siinä sitten lapselle muotoilla asiaa. Huh! Tuo kulkija, kuka hän ikinä onkaan, vaikuttaa kuitenkin leppoisalta mieshenkilöltä. Hengityksen kuullessani kävin sulkemassa lastenhuoneen oven. En tiedä, miksi, mutta tuo pää talossamme aiheuttaa minulle välillä kylmiä väreitä, enkä hirveän mielelläni mene sinne varsinkaan iltamyöhällä. Olen siunannut huoneen useaan kertaan, mutta henkimaailma kulkee, niinkuin mekin täällä ja mukanamme saattaa tulla muualta kulkijoita. Säännöllinen puhdistaminen olisikin hyvä juttu.

Vuosien varrella olen huomannut, että pystyn aistimaan eri rakennuksissa olevia energioita ja paikantamaan, missä kohtaa rakennusta energiat ovat voimakkaimmillaan ja minkä tyyppistä energiaa talossa on. Usein olenkin törmännyt kysymykseen, onko meidän talossa jotain? Yleisimmin vastaus on talosta riippumatta kyllä. Henkiä on paljon ja kaikkialla. On vain eri asia, minkä tyyppisiä nämä henget ovat. Joskus aistii jonkin paikan olevan tavallista "puhtaampi". Yleensä sellaisessa paikassa asuu henkilö/henkilöitä, joka/jotka puhdistavat rakennusta <3 Itse puhdistan säännöllisen epäsäännöllisesti taloamme. Riippuu, kuinka raskaina täällä vallitsevat energiat koen. Puhun näistä asioista tulevaisuudessa vähän lisää.

Minä odotan taas illan piteneviä varjoja ja sitä, kun glögit tulevat kauppoihin. Onko ihanampaa, kuin syystuulen huokaillessa raskaasti pimeässä illassa, käpertyä pirtissä lämpimään vilttiin ja juoda kuumaa, makean mausteista glögiä ja nauttia hetkestä.

Tehdään mekin niin, varastetaan illasta itsellemme se pieni hetki, käperrytään sohvan nurkkaan ja kuunnellaan hiljaisen talon ääniä <3
Pauliina

Kuva Helena Soranta

Kutsumaton vieras..

 Syksyinen tervehdys teille, blogini lukijat!
Viikonloppu reissun jälkeen on palattu sorvin ääreen ja on mukava, kotoinen fiilis. :)

kuva Mira Haukipuro

Latasin tähän pari kuvaa, joissa näkyy mieheni kädenjälkeä sisustuksessa. Ylemmässä kuvassa on "akkojen aitan" laarihirsistä nikkaroitu puuhyllykkö, jonka sain mieheltäni syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten. Hylly on ihan minun näköinen, kirveellä veistetty ja rouhea. Minä en tiedä, mikä tuossa siloittelemattomassa tyylissä minuun vetoaa, mutta tuo ajan patina on yksi kauneimmista asioista sisustuksessa <3 Kynttilänjalat sain ystävältäni joululahjaksi <3 Ne ovat peräisin visualisti/sisustaja KatjaKoon ihanista valikoimista, suosittelen, että käyt kurkkaamassa  http://katjakoo.fi/  :) Aivan ihania juttuja <3

Alapuolella oleva kuva on yksi minulle rakkaimmista sisustusjutuista kotonamme. Kuvassa on vanhin tyttäreni Usva ja kuvan on ottanut Helena Soranta, kiitos vielä Helena :) Mieheni nikkaroi kehykset kuvalle vanhan riihemme laudoista, uusi virka ajan harmaannuttamille kaunottarille, jotka taipuvat moneksi.
Sisustustarroja ja tekstejä löytyy nykyään pilvin pimein, eikä yksikään niistä ole tuntunut vetoavan minuun, saatikka tekevän minkäänlaista vaikutusta..ei ennenkuin törmäsin kuvassa näkyvään tekstiin "Täällä vartioivat enkelit". Tuo lause kolahti minuun välittömästi ja teetin siitä itselleni sopivan tarran taulun yläpuolelle. Enkelit ovat tärkeitä minulle ja lauseessa on jotain taianomaisen kaunista ja turvallista..<3

Willa harmaja valmistautuu syksyn selän hiljaiseen taittumiseen ja iltojen pimetessä, tuulen vinkuessa nurkissa, aistit herkistyvät varjojen pitenemisen tahtiin. Takkatulen ääressä illalla lapsille kirjaa lukiessani saatan aistia energia väreilyä kasvoillani, tai illalla nukkumaan ruvetessani saatan tuntea jonkin koskettavan kättäni. Yksin kotona ollessani olen jo tottunut jollain tapaa siihen, että saatan kuulla tai tuntea jotain, mitä ei silmin voi nähdä. Uskon, että meillä jokaisella on kyky aistia näitä asioita, mutta tuo aisti on vain nykyajan muihin aisteihin raskaasti nojaavassa yhteiskunnassamme surkastunut, kuin käyttämätön lihas. Lapset ovatkin usein herkkiä tällaisia asioita aistimaan, mutta harmillisesti tuo aisti iän myötä useimmilla heikkenee käytön puutteessa ja muun informaation lisääntyessä.

Palaan mielessäni muutamia vuosia sitten sattuneeseen ilmiöön, joka piinasi minua jonkin aikaa kodissamme
Nukuimme silloin mieheni kanssa nykyisessä lastenhuoneessa, yhdessä talomme aktiivisimmista huoneista. Aistien herkistyminen oli vasta hiljalleen avautumassa minulle, kun iltaisin aloin tuntea poskeani kosketettavan. Ihmettelin tätä jokailtaista tuntemusta ja aistin, että sänkymme vieressä seisoo joku. Jostain vain tiesin asian olevan näin. En osaa selittää sitä paljonkaan paremmin, mutta olen vähitellen oppinut asiaa tutkiessani, että selvätuntoisuuteen, mikä on minulla hallitsevin kanava, kuuluu yhtenä asiana juurikin tuo, että vain "tietää" asoita, ilman, että kukaan kertoo. Myös ihmisten tunnetilojen aistiminen on todella herkkää.  Eli tiesin, että sänkymme vieressä seisoi jokin. Tämä jatkui ja jatkui ilta illan perään. Pyyhin välillä turhautuneena poskeani, koska energia värähtelyt häiritsivät untani. En osannut tuolloin vetää rajaa, milloin en halua minua lähestyttävän. Energia, jonka huoneessamme tunsin, alkoi olla häiritsevän negatiivista. Iltaisin se alkoi tuottaa minulle jonkinasteista kipua, kasvojani ikäänkuin pistettiin. Ei kovin voimakkaasti, mutta ärsyttävää se oli. Havahduin asiaa todella miettimään, kun Kaamos, joka silloin osasi juuri ja juuri puhua, alkoi reagoimaan voimakkaasti huoneessa ollessamme. Vaipanvaihdon yhteydessä poika usein takertui minuun ja osoitti juuri tuota kohtaa sänkymme vieressä, vapisi ja huusi "pelä, pelä, pois!" Tätä tapahtui muutaman kerran ja tapahtumien välillä oli jokunen viikko. Siunasin huoneen useaan kertaan,mutta energia ei rauhoittunut ilman ulkopuolista apua.Tämän myötä kävi ilmi, että aivan kuin olin aistinutkin, huoneessa oli vihamielinen nainen, joka tarvitsi apua päästäkseen eteenpäin. Sittemmin tuota rauhatonta kulkijaa en ole talossamme aistinut ja hyvä niin, kaikinpuolin. Itse vedän selkeän rajan siihen, että jos nämä kulkijat pelottavat jo lapsiakin, asialle on tehtävä jotain.

kuva Mira Haukipuro

Henkisyys, aistiminen, mediaalisuus. Tämä kaikki on ikuista oppimista ja opettelua. Onko sitä koskaan valmis? En usko. Ja hyvä niin. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen tästä lahjasta, vaikka se välillä rankalta tuntuukin. Lapsen kengissä vasta tällä saralla. Uskon kuitenkin, että ei meille ihmisille näitä asioita avata, ennekuin olemme valmiita ja silloinkin sitä tahtia, kuin se kenellekin on hyvä.

Otan kissan kainaloon ja kääriydyn vilttiin.
Kokeilkaa takkatulen rentouttavaa vaikutusta syysiltoina <3

Willa harmajan emäntä :)