Enkeleitä, onko heitä?- Kielon tarina

 Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,  hän´t ihana enkeli kotihin vie..Lapsi tekee lumienkeleitä. Enkelikello, enkelikiiltokuvia..Enkelitä, onko heitä? Kyllä. On. On enkeleitä. Näissä mietteissä avasin bloggerin tänään ja päätin kirjoittaa teille pitkään mielessäni olleesta tapahtumasta ja kaikesta siitä, mitä enkelit minulle ovat, miten ne ovat vaikuttaneet minun elämääni ja miten enkelit voivat vaikuttaa ihan jokaisen ihmisen elämään. Raamatussakin on lukuisia mainintoja enkelistä. Enkelit ovat kaikille tuttu käsite. Mutta jääkö se sitten siihen? Ovatko enkelit vain jotain, mistä laulamme jouluaikaan kauneimmissa joululauluissa? Ovatko enkelit vain kauniita kuvia ja ajatuksia ja tarinoita? Ehkä jonkun mielestä myös hömppää tai etäinen asia, johon ei uskalleta perehtyä. Monenlaisia suhtautumistapoja on. Itselleni enkelit olivat pitkään juurikin kauniita mielikuvia. Uskoin niiden olemassaoloon myös tuolloin jollain tasolla, mutta en uskaltanut niitä sen enempää ajatella, ettei niistä tulisi minulle itseisarvo syrjäyttämään pois Korkeinta, itse Jumalaa. Nyt olen kuitenkin tajunnut, etteivät nämä kaksi asiaa sulje toisiaan pois. Psalmissakin sanotaan;  "Sillä Hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn, varjella sinua kaikilla teilläsi". Enkelit ovat Jumalan palvelijoita ja sanansaattajia. Ei enkeleitä tarvitse vieroksua, vältellä tai oudoksua. Ne ovat. Halusimmepa, tai emme.

Itselleni enkelit ovat tulleet erittäin tärkeiksi ja lähelle pienen poikani ja tyttäreni menehtymisen myötä. Se oli taitekohta. Haluan kovasti kertoa teille kahdesta voimallisesta enkelikokemuksesta, jotka olen saanut kokea, kun minulla on ollut kaikkein vaikeinta ja on tuntunut, että en kertakaikkiaan enää millään jaksa eteenpäin ja minä vain yksinkertaisesti olen ihan hukassa ja yksin.

Kielo tyttäremme menehtyi vatsaani rv 35 toukokuun lopussa v 2013. Alkukesän lämpöisenä päivänä silittelin vatsaani ja ripustelin pyykiä ulos kuivumaan. Olin äärettömän onnellinen. Niin onnellinen, kuin viimeisillään raskaana oleva nainen vain voi olla. Kävin rauhallisella kävelylenkillä taapertaen kuin ankka järjetön virne naamallani. Minusta tulisi jälleen äiti. Olin jo kuukausia tuntenut pikkuiset liikkeet vatsassani ja en voinut lakata kuvittelemasta, miten kohta saisin koskettaa pieniä sormia, katsoa silmiin pienokaista, jota olin kantanut vatsassani nämä kuukaudet. Nähdä pienet varpaat, painaa nenäni vauvan hennon untuvaiseen niskatukkaan, nuuhkia vauvan tuoksua ja kuunnella pikkuruista ätinää. Ottaa syliin, olla tarpeellinen, olla äiti ja rakastaa niin paljon, että vain sydän sen ymmärtää.
Toisin kävi. Illalla istahdin sohvalle ja tajusin, etten ollut tuntenut pikkuruisia liikkeitä koko päivänä. Hätä iski tajuntaan ja jaoin välittömästi huoleni mieheni kanssa. Soitimme lastenhoitajan paikalle ja peittelimme lapset nukkumaan ja suuntasimme kuulaana alkukesän iltana kohden sairaalaa. Koko matkan ajan mielessäni hoin "tapahtukoon Sinun tahtosi." Kuitenkin suurin osa mielestäni piti toivoa yllä ja ajattelin, ettei salama iske samaan paikkaan kahta kertaa. Saavuimme sairaalaan ja meidät otettiin sisään.Pääsin heti käyrille. Mieleeni on painunut lähtemättömästi doplerin tyhjä kohina. Mitään muuta ei kuulunut. Hakivat lääkärin ja ultralaitteen. Käskivät kääntää kylkeä. Lääkäri laski ultralaitteen vatsalleni. Katsoin monitoria. Vain liikkumaton vauva. Siinä, missä oli sydän, ei näkynyt tuttua liikettä. Kohdussani oli enkeli.

Todellisuus iski tajuntaamme lääkärin sanojen myötä; "Valitettavasti täällä ei ole enää elämää." Huusin. Huusin suoraa huutoa. Ei! Ei enää meille, minä en pysty tähän! Minä en jaksa käydä tätä taas läpi.Takerruimme mieheni kanssa toisiimme kuin kaksi hukkuvaa. Meidän vauvamme oli poissa.
Kolmen tuskallisen käynnistyspäivän jälkeen synnytin kauniin tyttövauvan. Tumma, kihara tukka. Kauniit, täydelliset sormet ja varpaat. Silti kaikesta näki tuskallisen selvästi, että hän oli jo poissa. Hän sai nimekseen Kielo. Kielot kukkivat juuri kauneimmillaan kotipihallamme.. Olimme valinneet nimen jo paljon aiemmin, mutta emme tajunneet, että nimellä olisi lopulta näin syvä merkitys. Kun tulimme kotiin, mieheni kävi poimimassa minulle kauniin kimpun hentoja kielonkukkia. Asettelin ne maljakkoon ja valitsin vauvalle arkkuun puettavat vaatteet kimpun viereen.

Muutama kuukausi tämän jälkeen enkelit astuivat mukaan elämääni.
Oli yö, kun heräsin siihen, että mieheni sanoi olonsa olevan todella huono. Hän ei saanut päätään liikutettua ja leuka ei mennyt rintaan, vaikka pyysin häntä koeilemaan. Pää oli hirveän kipeä. Hän pyysi minua soittamaan ambulanssin. Soitin ja menin pihalle ambulanssia odottamaan. Olin käynyt mielessäni läpi vaihtoehtoja ja pelkäsin aivokalvon tulehdusta. Katsoin pimeälle yötaivaalle ja itkien kuiskasin; "Jumala, auta"..Heti tämän jälkeen ilmestyi pimeälle pihamaallemme metrien päähän minusta valtava valo! Valoalue oli useita metrejä korkea ja suunnilleen puolitoista metriä leveä. Katsoin tätä käsittämätöntä näkyä mykistyneenä. Valo hohti. Se hohti kirjaimellisesti, muuttuen välillä kirkkaammaksi, välillä himmeämmäksi. Tein klassisen asian, nipistin itseäni. Valo ei kadonnut. Hieroin silmiäni ja katsoin välillä poispäin. Valo ei kadonnut vieläkään. Hiljalleen, aivan hiljalleen tajusin asian. Edessäni oli enkeli. Katsoin ja katsoin. Kyyneleet virtasivat kasvojani pitkin ja minulle tuli käsittämättömän rauhallinen ja hyvä olla. Tätä tapahtumaa kesti suunnilleen minuutin verran. Sitten, aivan aavistuksenomaisesti, tuo valo hiljalleen himmeni ja lopulta hiipui pos. Pihamaalla oli vain pimeä hiljaisuus ja minä, pyyhkien kyyneleitä kasvoiltani. Ambulanssi tuli ja mieheni pääsi hoitoon. Aivokalvon tulehdusta hänellä ei ollut, vaan aiemmin sattuneesta ulosajosta jääneet niskavammat olivat äityneet todella pahaksi. Tuona hetkenä, tuolla öisellä pihamaalla minut valtasi tunne, että kaikki menee hyvin, eikä miehelläni ja perheellämme ole mitään hätää. Siitä hetkestä olen saanut niin monta kertaa voimia vaikeisiin tilanteisiin. Minä voin sanoa sen ihan satavarmasti. Enkeleitä on olemassa, emmekä me ihmiset ole hetkeäkään yksin. Se, jos mikä, on pomminvarma asia.

 Toinen, äärimmäisen ihana enkeli kokemus oli kerran erittäin vaikeassa elämäntilanteessa, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Olin tuona aikana käymässä eräänä harmaana päivänä lasteni haudoilla. Minulla oli mukanani seuraa, mutta lopuksi pyysin, että jos saisin hetkeksi jäädä yksin haudalle ja olla omien ajatusteni kanssa. Muut menivät. Minä jäin. Seisoin kahden pienen haudan äärellä ja tunsin olevani niin yksin ja ihan hukassa. Tilanne elämässäni oli sellainen, etten kertakaikkiaan tiennyt, mitä tehdä. Siinä seistessäni tunsin, miten minua tartuttiin olkapäästä. En fyysisillä silmilläni nähnyt mitään, mutta se tunne! Se oli jotain ihan käsittämätöntä. Tunsin, miten vieressäni oli enkeli, joka piti minua olkapäästä kiinni ja se, mikä sai minut itkemään, oli se turvallisuuden ja huolenpidon tunne. Vierelläni oleva enkeli oli valtava. Se oli niin suuri, että en osaa sitä kertoa. Tajusin vain, että nämä olennot pitävät meidänkin pienestä perheestä huolta. Ne ovat valtavan kokoisia ja se rauha, mikä heistä välittyy, on sellaista, ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Seisoin siinä, kahden rakkaan lapseni haudalla syyspäivänä ja minun, väsyneen äidin vierellä oli valtava enkeli, joka kertoi sanattomasti minulle, että meidän perhettä kannetaan. Tapahtuma vaikutti koko loppupäivään ja muutti asenteeni enkeleitä kohtaan lopullisesti. Tämän jälkeen teetin kotini seinälle suuren sisustustarran "Täällä vartioivat enkelit" Ja niin he ovat todella tehneet. Meillä ei ole täällä mitään hätää.

Ensi kerralla kirjoitan vähän lisää enkeliasiaa siitä, miten enkeleitä voi pyytää auttamaan ihan arkipäiväisissäkin asioissa. Tähän loppuun haluan liittää runon, jonka olen saanut äidiltäni, kun nuoruuden myrskyt minua riepottelivat. Tämä ei siis tosiaan ole itseni kirjoittama, mutta on ollut minulle erittäin tärkeä runo siitä päivästä asti, kun äiti antoi minulle kortin, jossa tämä runo luki.

Tämän runon myötä toivotan sinulle, rakas lukija, ihanaa iltaa ja enkeleitä <3

Eräänä yönä mies näki unen.
Hän oli kävelemässä rannalla luojan kanssa,
kun taivaalle välähti näkymiä hänen elämästään.
Jokaisessa näkymässä hän huomasi kahdet jalanjäljet hiekassa;
toiset olivat hänen omansa ja toiset Luojan jalanjäljet.

Ennen kuin viimeiset näkymät hänen elämästään tulivat esille,
hän katsoi taakseen jalanjälkiä hiekassa.
Hän huomasi, että monta kertaa matkan varrella oli vain yhdet
jäljet hiekassa. Hän myös huomasi, että jäljet puuttuvat juuri
niinä aikoina, jolloin hänellä oli ollut elämässään kaikkein vaikeinta.
Tämä vaivasi häntä kovasti, joten hän kysyi Luojalta.

"Luoja, kun päätin seurata Sinua sanoit kulkevasi mukanani
joka askeleella. Nyt kuitenkin huomaan, että elämäni
vaikeimpina aikoina hiekassa on vain yhdet jalanjäljet.
En ymmärrä, miksi hylkäsit minut silloin,
kun Sinua eniten tarvitsin".
Luoja vastasi. "Rakas lapseni, rakastan sinua
enkä milloinkaan hylkäisi sinua. Vaikeuksiesi aikoina,
jolloin näit vain yhdet jäljet hiekassa,
minä kannoin sinua."