Isän kaunis muisto- Lukijoiden kokemuksia osa 2

Kuva lukijan kotiarkisto

 Pitkästä aikaa tartun koneeseen ja pysähdyn blogini äärelle. Pahoittelut, että blogini on ollut hiljainen nyt jonkin aikaa. Meidän taloon kerkesi ylimääräinen, pysyvä tyyppi. Ykköstyyppi. Diabetes asettui taloksi noin viikko sitten. Pojallamme on nyt takana vajaan viikon osastojakso meidän vanhempien kanssa. Nyt meillä on piikit ja mittarit ja läjäpäin uutta tietoa siitä, kuinka tämä "tyyppi" pidetään tyytyväisenä. Oppia ikä kaikki ja eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Nyt arki palaa uomiinsa ja tyyppi hengaa meidän kanssa ja minä hoen itselleni, että kaikkeen tottuu.

Nyt palaamme takaisin blogiini ja meneillään olevaan projektiin, lukijoideni tarinoihin. Tänään pyydän sinua mukaan seuraamaan kanssamme liikuttavia, kauniin riipaisevia tapahtumia erään naisen elämästä. On aika avata nariseva, vanha ovi ja hiipiä hämärää käytävää kohti tarinoiden kammiota.

Eletään vuotta 2010. Tarinamme kertoo nuoresta naisesta ja hänen isästään, joka sairastaa syöpää. Syöpä on ollut perheen yllä kuin varjo jo kahdenkymmenenkahden vuoden ajan.Välillä tuo varjo on hieman väistynyt ja valo on pilkahdellut toivon väreissä, välillä säteet ovat peittyneet ja sairauden raskaat varjot ovat kulkeneet perheen yllä.Tämä vuosi on kuitenkin erilainen. Varjot ovat tummia, ja toivo paranemisesta on väistynyt sivuun sairauden tieltä.

Isä oli perheelleen rakas ja tärkeä. Hyvä mies, joka olisi antanut vaikka paitansa päältään auttaakseen vähäosaisempaa. Mies oli pidetty persoona, jolla oli suuri auktoriteetti, jota jotkut hieman pelkäsivät. Perheelleen mies oli kuitenkin kultaakin kalliimpaa.

Eräänä iltana nainen palasi kotiin iltariennoiltaan ja isä virkkoi hänelle "Kuule, tällä kertaa tämä vie minut". Naisen maailma romahti. Hän ei voinut uskoa asiaa todeksi.

Aikaa kului ja isän kunto heikkeni heikkenemistään. Ennen elinvoimainen mies alkoi olla ihmisraunio kipujensa kanssa. Syöpä oli ottanut vallan.

Nainen ei jaksanut kantaa tätä hirveää surua. Se oli niin ylivoimaisen vaikeaa. Hän otti yliannostuksen lääkkeitä ja ajatteli, että on aika lähteä. Toisin kuitenkin kävi. Pelastava enkeli puuttui tapahtumien kulkuun ja nainen heräsi osastolta kolmen päivän tajuttomuuden jälkeen. Hän kertoo ensimmäisen muistikuvansa olleen se, kun hänen äitinsä istuu sängyn vieressä ja sanoo "Isä on kuollut". Tämän jälkeen hänellä ei ole muistikuvia. Hän muistaa ainoastaan itkeneensä.

Hiljalleen naisen elintoiminnot palautuivat normaaleiksi ja hänen mielensä alkoi ymmärtämään ympärillä tapahtuvia asioita. Hän kysyi ensimmäiseksi, missä isä on. Hänen äitinsä vastasi isän olevan osastolla hoidossa. Suuri helpotuksen tunne valtasi naisen mielen. Hän oli todella luullut isänsä kuolleen.

Aika kului ja nainen kotiutui sairaalasta. Kivut olivat edelleen kovat ja kunto heikko. Siitä huolimatta nainen yritti käydä katsomassa isäänsä sairaalassa, kun vointi sen salli. 6.4.2010 nainen heräsi puhelinsoittoon. Hänen äitinsä soitti. Hän käski naista pukeutumaan ja tulemaan sairaalaan. Silloin hän tiesi, että isä oli kuollut.

Nainen kertoo: "Kun saavuin isän luokse, hän lepäsi rauhallisesti siinä sairaalan sängyllä. Minä itkin ja olin niin hajalla, kuin ihminen vain voi olla. Auringonsäteet kuvastuivat isäni kasvoille. Hän nukkui ikiunta.Puin isälle villasukat jalkaan ja silitin hänen poskeaan. Kaikki kipu oli poissa, isällä oli hyvä olla".

Viikko isän kuoleman jälkeen nainen makasi sohvalla itkien. Kyyneleet virtasivat kasvoja pitkin. Sillä hetkellä tapahtui jotain hyvin, hyvin kaunista. Nainen kertoo tunteneensa ison lämpimän käden päälakensa päälle laskeutuneena. Isä oli tullut jättämään tyttärelleen kauniit hyvästit ja kertomaan, että kaikki on nyt hyvin. Enää ei tarvitse kärsiä.

Nainen sanoo isän olevan mukana aina. Kun pelottaa, kun on paha olla, ja kun on heikoimmillaan, on isä aina läsnä.


Tarina on puhuttelevan kaunis ja kertoo mielestäni herkän kauniisti sen, että henkimaailma kulkee meidän rinnallamme ja rakkaamme tuolta toiselta puolelta eivät ole meitä jättäneet, vaan kulkevat aina vierellämme, vaikkemme heitä näe. Henkimaailmassa on niin paljon rakkautta, hyvää ja kaunista energiaa. <3 Lämmin ja nöyrä kiitos tarinan naiselle, kun jaoit meidän kanssa tämän riipaisevan kokemuksen.

Pysähdytään hetkeksi ja muistetaan poisnukkuneita rakkaitamme ja sytytetään kynttilä illan pimeyteen heille, jotka seisovat vierellämme ja laskevat tietämättämme kätensä olkapäällemme. Me emme ole koskaan yksin.

Pauliina

ps. Lukijoiden tarinat jatkuvat ja tiedossa on hyytävää menoa. Pysykää taajuuksilla ;)

Kuva Helena Soranta